torstai 15. maaliskuuta 2012

Kasvukipuja

Olipa kerran, armon vuonna 2011, eräs Wilma -harjoitus Lappeenrannassa. Tuossa harjoituksessa laitettiin alulle yksi rakkaista lapsistani, minun ja Riitta Alasalmen yhteinen rakkauden hedelmä, talvimastotaidot -kurssi. Kainuulaiset olivat Wilmassa oppimassa omaa harjoitustaan varten ja minä päädyn puhelemaan Riitan kanssa, että tämmöinen kurssi voisi olla Kajaanissa omiaan. Minulla oli siitä melko selkeä visio silloin. Jo viikon kuluttua sain ilouutisen: lapsi tosiaankin olisi tulollaan ja se syntyikin nopeasti ja suuremmitta vaivoitta.

Kuten moni tuore äiti, olin minäkin lapsestani kovin hullaantunut, mutta kuten aina, arki asettui luoksemme pian asumaan. Tokko tohdin edes ajatella, mitä edessä olisi, yövalvomisia ja sotkujen siivoamisia nyt kuitenkin. Minusta oli tullut yh-äiti, ja sen lisäksi olin teiniäiti, täysin vihreä ja kokematon tehtävässäni. Oli pakko luottaa siihen, että kasvan itse tämän lapsoseni mukana. Lapsen isä ja muu laaja suku ja ystäväpiiri olivat kyllä apuna ja tukena lapsen kasvatuksessa, mutta tosiasiallisesti koin välillä olevani heistä maantieteellisesti kovin erillään. Rippusella karjalaisverta varustetun satakuntalais-kainuulaisen (mikä mieletön luonnekombinaatio) taaperon kasvattaminen uhmaikäiseksi, murrosiän myrskyjen läpi kohti kypsää aikuisuutta, kaikki tämä vuodessa, kysyi välillä kärsivällisyyttä, josko se oli myös hyvin opettavaista, antoisaa ja tuotti matkan varrella suurta vanhemmuuden iloa ja ylpeyttä.

Joskus kuluneen vuoden aikana mietin, mikä ihme minut sai ryhtymään teiniäidiksi. Enkö yhtään osannut olla varovaisempi, vaikka minua monesti oli opastettu tunkemasta lusikkaani impulsiivisesti jokaiseen soppaan? Oli päiviä, jolloin olin täysin valmis antamaan uhma-/murkkuikäisen kurssilapsoseni adoptoitavaksi. Kertaalleen, yhtenä suurimpana epäuskon hetkenä olin jo miltei puhelimen kammessa kiinni soittamassa Naisten Valmiusliiton sisäoppilaitokseen, että ottakaapa tämä kapinoiva nuori sinne, kun sen kasvattamisesta ei mitään tule. Lähettäkää se sitten vaikka juurilleen Kainuuseen johonkin sijaisperheeseen kasvamaan. Vaan olisinko oikeasti luopunut lapsosestani?  En tietenkään, mistään hinnasta.  Kuten vanhemmat yleensäkin, epäilin ja kyseenalaistin vanhemmuuttani useaan kertaan. Mutta sitä kai on oppiminen ja kehittyminen. Onneksi tukea ja neuvoja löytyi monelta taholta.

Nyt on päästy suurimpien kuohujen ja kasvukipujen ohi. Tänä aamuna lähdin kuljettamaan jo aikuisiän kynnyksellä olevaa jälkikasvuani kohti Kajaania, sinne, minne hän kuuluukin. 

Huomenna koittaa se juhlallinen hetki, kun tämä lapsukainen kohtaa kaikki ihanat haltijakumminsa, jotka kurssilaisten roolissa tulevat sitä tapaamaan. Lahjanaan jokainen kummitäti ja -setä tuo kurssi-lapselle palasen omasta persoonastaan, mikäpä sen arvokkaampi lahja olisikaan. On aika viettää aikuistumisen juhlaa tulevan viikonlopun ajan. Sunnuntaina saan haikein mielin lähettää lapsosen maailmalle kiertämään muistoissa sellaisena kuin siitä lopulta kasvoi. Onneksi siipeni suojassa kasvaa vielä monia muitakin vastaavia lapsia, ehkäpä osa on vielä sinä kuuluisana pilkkeenä silmäkulmassa.

Ihanaa Linna-viikonloppua kaikille. Nautitaan ja otetaan harjoituksesta kaikki irti!

Jaana Välimäki
Kirjoittaja on LINNA 2012-harjoituksen kurssinjohtaja ja Porin seudun Maanpuolustusnaisten varapuheenjohtaja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti