Erityisryhmä mukana LINNA-harjoituksessa Kajaanissa

Olin toivonut jo pitkään että mahdollistettaisiin myös erityisryhmän osallistuminen Nasta harjoituksiin ja keskustellut siitä myös pääsihteeri Lotta Mertsalmen kanssa, joka ei nähnyt estettä sen järjestämiselle.

Kun alettiin rakentaa ohjelmaa Linna 2012 harjoitusta varten, tein ehdotuksen alueneuvottelukunnan kokouksessa, että nyt olisi hyvät mahdollisuudet järjestää erityisryhmälle oma kurssi ja näin mahdollistettaisiin myös heidän tulo mukaan Nasta harjoitukseen. Olikin mukava saada myötämielinen tuki alueneuvottelukunnalta kurssin järjestämiseksi ja yhdessä Aila Alasalmen kanssa laadimme rungon erityisryhmälle jonka nimeksi tuli Elämyksiä ja arjen turvallisuutta. Ideoita erilaisista pienistä kursseista syntyi vauhdilla ja niistä kokosimme toimivan kokonaisuuden kolmelle kurssipäivälle.

Sovimme että kurssilaisia olisi vähintään kymmenen ja enintään kuusitoista osallistujaa, sillä erityisryhmän onnistumisen kannalta oli suunniteltava sopivankokoinen toimiva ryhmä ja sille vetäjät. Lupauduin kurssin johtajaksi, ja oikeaksi kädeksi sainkin mukaan Leena Toropaisen jolla on pitkäaikainen kokemus erityisryhmien kanssa toimimisesta.

Kurssille osallistujat koostuivat oululaisista, eri-ikäisistä ja innostuneista mukaan lähtijöistä. Mietimme kuljetusta Oulusta Kajaaniin ja takaisin mahdollisimman vaivattomasti ja edullisesti, niin päädyimmekin omien autojen käyttöön matkojen tekemiseksi. Yksi autoista jouduttiin vaihtamaan Vaalassa taksiin, eli elämyskurssi pyörähti käyntiin jo alku taipaleella, vaan tulimme vähän aikataulussa jäljessä mutta mukaan ehtineinä perille. Marssiharjoituksista jäimme pois matkasta, mutta perässä tulimme reippaasti ja innolla saamissamme maastopuvuissa joka oli jo melkoinen ihmettelynaihe näille osallistujille.          

Ensimmäinen päivä alkoi muiden mukana, kunnes seuraamme liittyi Satu Hujanen joka johdatti meitä kierroksella ympäri varuskuntaa kertoen mielenkiintoisesti eri kohteista ja kurssilaiset innolla tekivät Sadulle paljon kysymyksiä, sillä tämä kaikki oli uutta ja ihmeellistä.Seuraavana oli vuorossa tulipalon ehkäisy ja kuinka tulee toimia jos tulipalo syttyy, ryhmälle kertoi Tarja Lukin mielenkiintoisesti luentosalissa. Runsaiden ruokailujen sekä iltapalan jälkeen jokainen oli valmis jo nukkumaan tuvan hiljaisuudessa.

Toisena aamuna herätys alkoi reippaalla musiikilla johon kaikki heräsivät, ja ihmetys oli suuri mihin nyt lähdettäisiin. Marssittiin vaateet puettuamme reippaasti aamupalalle ja sen jälkeen itsepuolustusta harjoittelemaan urheiluhalliin pehmeälle alustalle ja hyvin se sujui kaikkine kuperkeikkoineen sekä keppijumppa kokeiluineen. Heidi Eronen oli taitava opettaja ja halusi myös opastaa kuinka voidaan eläimiä turvallisesti kohdata. Ruokailua välissä ja lähdimme katsomaan Heidin kanssa kuinka hienoja kalustoja varuskunnan alueelta löytyy, monet hienot kuvat otettiinkin isojen autojen luona.

Ensiaputaitoja opeteltiin oikein kunnolla kädestä pitäen ja potilasta elvyttäen, kaikki osallistuivat hienosti harjoituksiin ja 112 tarroja liimailtiin useisiin kännyköihin ja lompakkoihin muistuttamaan minne soitetaan hätätilanteessa.

Illanvietto yllätti varmasti kaikki meidän ryhmässä, niin mukavaa oli ohjelma. Muistoja monella oli isän tai isoisän kertomuksista minkälaista on oikea sota. Taas valokuvia tuli ottaa kun lupa saatiin kuvata myös esiintyjistä ja vaikka olemalla heidän kainalossa. Sauna odotti lämpimänä ja melkein kaikki ryhmäläisemme sinne lähtivätkin, tie oli liukas ja onneksi ei kukaan päässyt kaatumaan kun varoen kuljimme toisiamme tukien. Porukka oli iltapalan jälkeen ihan valmista untenmaille ja odottamaan viimeistä elämyspäivää.

Kolmannen päivän aamuna herätys oli lempeämpi eikä kovaa musiikkia, sitten tulikin laittaa vaateet päälle ja aamupalalle. Hienosti osasimme marssia kun kävimme syömässä varuskunnan ruokalassa, oppi alkoi mennä perille.

Oli hyvä aloittaa jo pakkaaminen ja petien tyhjennys jo aamusta, sillä emme olleet mikään nopea ryhmä. Sitten tuli jo lähteä kuuntelemaan isä Penttiä luentosalille jonne saimmekin autokyydin, pieni haaveri pääsi sattumaan Helille kun sormet jäivät ovenväliin autossa, mutta apu oli heti lähellä ja hoito tapahtui niin nopeasti että kaikki olivat ihmeissään myös itse loukkaantunut. Luento johdatteli ajattelemaan läheisiä ihmisiämme ja kuinka kohtaamme heitä arjessa, sehän onkin erityisen tärkeää vammaisille ihmisille.

Palautteita teimme yhdessä ja erikseen, sillä kaikki eivät osanneet kirjoittaa vaan kertoivat kokemuksiaan. Todistuksien jako oli juhlallista puuhaa ja tunne että kohta kaikki päättyy teki olon haikeaksi. Loppujuhlaan osallistuttiin hienosti ja tunnelma oli käsin kosketeltavissa, kiitospuheita kuunneltiin tarkkaavaisesti ja suorassa koitettiin rivissä myös pysyä. Kiireesti lähdettiin pakkaamaan loput tavarat ja palauttamaan varastolle josta olimme ne hakeneet.

Kotimatkalle päästiin hyvissä ajoin ja illansuussa jokainen oli päässyt omaan asuntoonsa turvallisesti elämyksiä ja arjen turvallisuutta harjoitelleena, oltiinhan yhtä hyvin erilaista kokemusta rikkaampia.

Melkein kaikkia olen tavannut myöhemmin Linna-harjoituksen jälkeen, joitkin jopa useitakin kertoja. Paljon on puhuttu kuinka ihmeellinen kokemus oli, mitä kaikkea kurssin aikana tehtiin ja opittiin. On tullut paljon toivetta päästä uudestaan mukaan Nasta-harjoituksiin niin mukavaa oli, ja myös kaverit ovat halukkaita pääsemään mukaan näihin harjoituksiin, kun ovat kuunnelleet kertomuksia ihmeellisestä matkasta Kajaaniin ja varuskuntaan.

Toivotaan että jatkossa huomioitaisiin myös erityisryhmien tarve päästä mukaan kursseille ja saada samanveroisina mahdollisuus osallistua harjoituksiin, sillä jos jotkut, niin juuri he tarvitsevat arkeensa turvallisuuden tuntua. Kaikki sujui suunnitelmien mukaisesti ja vaikka ryhmä työllistikin enemmän kuin ehkä tavallinen ryhmä, on hyvä mieli kun on voinut olla tarjoamassa hienoa kokemusta näille ihmisille. Kiitos vielä kaikille suunnattomasta avusta jota saimme, ja myötämielisyydestä ryhmää kohtaan, se mahdollisti että onnistuimme kun ensikertaa kokeilimme erityisryhmän mukaantuloa harjoituksiin ja kaikille jäi hienoja muistoja onnistuneesta Linna tapahtumasta.

Lämpimin terveisin kurssin johtaja Hannele Salmi

Vapaudenristin yllättävä historia

Tiedättehän Mannerheimin Suomen äideille osoittaman päiväkäskyn, jollainen on jokaisen suomalaisen kirkon seinällä.  Päiväkäskyssään ylipäällikkö Mannerheim vakuuttaa armeijan kunnioitusta äideille, kiittää heitä puolustustaistelun henkisen pohjan luomisesta, sekä ottaa osaa kaatuneiden sotilaiden äitien suruun, toivoen samalla, että puolustustaistelu turvaisi paremman tulevaisuuden. Päiväkäskyn kanssa yhteen kuuluu oleellisesti Vapaudenristi kultaisin miekoin.

Tämä suomalaisten kunniamerkkien historiassa ainutlaatuinen, äideille vuoden 1942 äitienpäivänä myönnetty Vapaudenristi on tulosta nuoren rintamavänrikin, Toivo Jussilan tammikuisen yön hiljaisista hetkistä. Jussila oli asemissaan ajatellut omaa äitiään, sekä tuolloin raskaana ollutta sisartaan, joka oli hiljattain saanut tietää miehensä kaatuneen rintamalla. Sisar joutui jatkamaan raskasta arkea tunnemyllerryksen vallassa, kantaen rintansa alla lasta, joka ei koskaan näkisi isäänsä. Yön pimeinä tunteina Toivo Jussila päätti kirjoittaa kirjeen ylipäällikkö Mannerheimille ja ehdottaa Vapaudenristin myöntämistä kaikille Suomen äideille seuraavana äitienpäivänä.

- Tällainen kunnianosoitus olisi maailman ensimmäinen äitejä kohtaan. Kirjoitan tämän ajatuksen näin aikaisin, sillä hetkeä milloin saan kutsun isänmaan edestä, en tiedä. Teen ehkä väärin, kun häiritsen teitä herra Sotamarsalkka, mutta tekisin väärin sydäntäni kohtaan, jos en tätä kirjoittaisi miehelle, joka on niin likellä pientä, mutta urheaa kansaa…

Marsalkka Mannerheim otti kirjeen vastaan liikuttuneena, eikä aikaakaan kun hän ilmoitti päättäneensä antaa Vapaudenristin kaikkiin kirkkoihin, kaikille äideille. Sodan jälkeen Vapaudenristejä ryhdyttiin jakamaan myös yksityishenkilöiltä tulleiden aloitteiden perusteella.

Aikaansaavan Toivo Jussilan tytär, Naisten Valmiusliitto ry:n puheenjohtaja Anneli Taina jatkaa isänsä maanpuolustushengen perinnettä vapaaehtoisen maanpuolustuksen ja varautumisen saralla.. Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtajana leipätyönään toimiva puheenjohtaja Taina kertoo isänsä olleen iloinen ja ylpeä kirjeensä saamasta myönteisestä vastaanotosta.

- Asia oli isälle merkittävä koko hänen elämänsä ajan. Hän piti myös tärkeänä, että uusissakin kirkoissa on Vapaudenristi-taulu, jotta perinne siirtyisi sukupolvelta toiselle. Olen kiitollinen sotiemme veteraaneille siitä, että he ovat pitäneet huolen taulun sijoittamisesta uusiin kirkkoihin. Vapaudenristi on myös eduskunnassa erityisellä paikalla valtiosalissa.

Anneli Tainan lapsuudenkodissakin Mannerheimin huomionosoitus oli kunniapaikalla. Tällä hetkellä se on Tainan veljen kodissa ja juhlistaa muun muassa yhteistä itsenäisyyspäivän viettoa. Vapaudenristit maamme kirkoissa puolestaan muistuttavat hiljentymään tulevia vierailijoita siitä, kuinka sodan vaikutukset iskivät voimalla kotirintamalla, missä arjen oli jatkuttava kaikesta huolimatta. Se oli naisten arkea ja Toivo Jussila piti huolen siitä, ettei tuo työ jäänyt huomiotta, eikä ilman ansaitsemaansa arvostusta.

Lilli Earl

- Kirjoittaja on Naisten Valmiusliitto ry:n toimistosihteeri

Ihmisen sisäinen turvallisuus

Linna - harjoituksen viimeisenä päivänä kolme kurssia kokoontui kuuntelemaan tunteita herättävää RovastiPentti Hakkaraisen luentoa aiheesta ”Ihmisen sisäinen turvallisuus”.  Isä Pentti on Kajaanin ortodoksisen seurakunnan eläkkeellä oleva kirkkoherra. Kirkkoherran tehtävää hän hoiti vuosina 1973- 2011.

Isä Pentti luotasi aihetta ortodoksisen kirkon terapeuttisen, ihmisen kokonaisvaltaisen eheytymisen kautta. Jo varhaisimmissa Bysantin ajan kulttuurissa tunnistettiin ihmismielen käsittelemättömät traumat ja kätketyt häpeän, narsismin ja voimattoman vihan jäljet. Näiden samojen kipeiden aiheiden parissa elämme myös tänä päivänä.

Ihmisen kokema sisäinen turvattomuus syntyy Isä Pentin mukaan usein varhaislapsuuden kokemusten kautta. Kun pieni lapsi etsii äitinsä kasvoilta rakkauden osoitusta ja äiti kääntääkin toistuvasti pään pois lapsesta, osoittaa hän samalla kylmää poissaolevaa läsnäoloaan. Äidin elämäntuska ja huolet heijastuvat lapseen, joka kaipaa läheisyyttä, turvaa ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Lapsi kommunikoi voimakkaasti kehonsa kautta. Iholle tuleminen, sylissä pitäminen ja hyväily antavat lapselle perusturvan tunteen, kun taas lapsena kosketusta vaille jäänyt lapsi kokee aikuisenakin säälittävää itseinhoa ja ruumiin häpeää.- Perheväkivalta näkyy juuri äidin kaipauksena. Raskaita taakkoja kannettavaksi aikuisena.

Isä Pentin mukaan liskoaivot saavat ihmisen tekemään asioita, joiden tietää olevan itselleen ja muille haitaksi. Ahneudesta on tullut yleisesti hyväksyttävää. Ihmisten on vaikea hyväksyä epäonnistumisiaan ja haavoittuneisuuttaan. He vihaavat elämän epätäydellisyyttä ja rikkonaisuutta. Kaikkea pitäisi pystyä hallitsemaan – syntymää, kuolemaa, eläkkeelle jäämistä.  Asioiden pitäisi olla omassa elämässä täydellistä, kaikki pitäisi kokea ja saada nyt ja heti. ”Sarasvuolainen turskauta ulos ainutkertaisuutesi, räjäytä sisäinen voittaja” – mentaliteetti kuitenkin lisää Isä Pentin mukaan sisäistä turvattomuutta. Sankaruus on jotain aivan muuta: Vain hauras ihminen kestää toista ihmistä. Sisäisesti ehyt ihminen hyväksyy erilaisuuden ja hiljainen ajatteleva ihminen usein myös ratkaisee asiat.

Internetin ja sosiaalisen median valtakaudella viestinnästä katoaa todellinen kyky olla läsnä keskustelukumppanin kanssa. Netin välityksellä emme kykene lukemaan kehonkieltä. Tietokoneiden ja kännyköiden välityksellä olemme jatkuvasti saavutettavissa. Mitä täydempi kalenterimme on ja mitä nopeammin pystymme vastaamaan eri viestimien välityksillä lähetettyihin pyyntöihin, sitä tarpeellisemmaksi, tärkeämmäksi, rakastetuimmaksi itsemme tunnemme. Facebookissa meillä on 500 näennäisystävää, joilta janoamme tykkäämisiä. Syleilemme sähköistä kohtua, josta tunnemme epämääräisesti saavamme turvaa ja hyväksyntää. Uimme kuin syvänmeren kala, vailla silmiä ja korvia, iso kita avoinna nielemään kaiken informaatiotulvan suodattamatta. Emme tunnista, mikä on merkityksellistä, mikä ei. Tästä tulee tunne, ettemme enää hallitse omaa elämäämme.

Monille sisäisesti rikkinäisille kuuluu tarve pitää ulkoiset fasiliteetit kunnossa, pitää näennäisesti homma hanskassa, ottaa koko ajan lisää hommia ja kirmaillen paikkailla sisäistä tyhjyyttään. Avaimia sisäisen turvallisuuden löytämiseen antaa humanistinen maailmankatsomus, kyky oppia läsnäoloa, hiljaisuutta, kyky antaa ja ottaa vastaan rakkautta. Uskallus tulla iholle ja käyttää kehon kieltä, pysähtyä ja vain olla, ilman suorituspaineita.

Arjen- ja ajanhallintakurssilaiset totesivat luennon jälkeen, että tuntuu, kuin Isä Pentti olisi ollut samalla
kurssilla kuin he.

Miia Klementti


Kirjoittaja opiskelee Kainuun ammattiopistossa media- assistentiksi ja toimi Linna 2012-harjoituksessa kurssilehden toimituksessa.

Kuka antaa turvaa työnsä menettäneelle?

Jos kysyy työikäiseltä suomalaiselta, mitä turvallisuuteen hänen mielestään kuuluu, suurin osa varmasti sisällyttää vastaukseensa työn – ja mieluiten säännöllisen sellaisen. Olemmehan sen verran luterilaisen etiikan ja työmoraalin läpäisemää kansaa, että työn arvostus ja sen tuoma turva ovat meillä lähes selkäytimestä lähteviä asioita. Näin ainakin 70-luvulla ja ennen sitä syntyneiden osalta. Nuorempi sukupolvi sen sijaan on osaltaan pakonkin edessä joutunut tilanteeseen, jossa turvan ja merkityksen on tultava muista asioista. Onhan meillä tälläkin hetkellä n. 55.000 alle 30-vuotiasta työtöntä.  +45-vuotiaille lisäpaineita aiheuttaa varmasti myös se, että uudelleen työllistyminen mahdollisen irtisanomisen jälkeen ei enää olekaan yhtä helppoa kuin nuoremmilla.

Mutta mitä sitten, kun ”vanhaan polveen” kuuluva, työtä arvostava, säännölliseen työhön tottunut ja työstä arjen turvaa saava henkilö saakin yhtäkkiä kuulla, että työpaikalla on tulossa yt-neuvottelut? Yrityksellä ei mene hyvin, toimintaa on ehkä siirrettävä kaukomaihin tai tuotteet eivät enää mene kaupaksi. Kuka auttaa tässä tilanteessa? Olemme oppineet, että arjen turvaa tuovat meille ainakin poliisi, pelastuslaitos ja puolustusvoimat. Tässä tilanteessa ei taida apu löytyä kuitenkaan noilta tahoilta.

Yksi suuri huolen aihe työn loppumisessa on tietenkin rahat ja niiden riittävyys. Jos perheen menot ja mahdollisesti suurienkin asuntolainojen lyhennykset on laskettu sen mukaan, että molemmat vanhemmat käyvät säännöllisesti töissä, voi toisen lomautus tai irtisanominen romahduttaa pian koko korttitalon. Varmasti jokainen meistä on kuullut (ja osalla on varmasti omakohtaistakin kokemusta) niiden perheiden kohtaloista, jotka entisillä paperitehdaspaikkakunnilla joutuivat myymään omakotitalonsa ja ehkäpä muuttamaan paikkakuntaakin teollisuuden siirryttyä muualle. Kotikaupunkini vuonna 2008 lakkautettu UPM:n paperitehdas on tästä hyvänä esimerkkinä.

Rahakaan ei kuitenkaan merkitse kaikkea. Turvattomuutta tuo varmasti se, että tutut ihmissuhteet jäävät taakse tai se, että päivärytmi ei ehkä pysykään samana. Lisäksi vielä tänäkin päivänä irtisanominen tuo monille riittämättömyyden tunnetta ja jopa häpeää, vaikka syy ei olekaan meissä itsessämme vaan esimerkiksi meitä liikuttelevissa globaaleissa tuulissa.

Joitakin voi helpottaa tieto siitä, että tilanteessa ei ole yksin. Muilta saman asian kokeneilta on mahdollista saada vertaistukea. Tilanteen ollessa akuutti, käy kuitenkin usein niin, että näistä vertaistukikeskusteluista helposti muodostuu yrityksen johdon ja omistajatahon syyttelysessioita (tosin sekin voi olla terapeuttista, vaikka ei välttämättä kovin hedelmällistä). Työnantajalla on velvollisuus huolehtia irtisanomisuhan alaisten työntekijöiden muutosturvasta, johon kuuluu mm. mahdollisuus kouluttautua joko täydennyskoulutuksessa tai jopa kokonaan uuteen ammattiin. Moniosaaminen auttaa varmasti jatkotyöllistymisessä. Paitsi koulutuksesta, työnantajan tulee huolehtia myös työterveyspalveluista yt-tilanteissa. Työntekijöillä tulee olla mahdollisuus saada henkisen tuen palveluja esim. psykologipalvelujen, muiden tukihenkiöiden tai ryhmäkeskustelujen muodossa.

Muistammehan kuitenkin sen, että meistä jokainen voi olla turvan tuojana ja tukena läheisillemme? Yt- ja irtisanomistilanteet ovat meillä valitettavasti tätä päivää. Meillä itse kullakin pitäisi riittää aikaa niille läheisille, jotka kokevat turvattomuutta niin työelämän kiristymisen kuin mahdollisen työn loppumisenkin vuoksi. Aina kriisi ei ole silmin nähtävä: tulipalo, kolari tai fyysinen väkivalta. Myös nämä toisenlaiset, hiljaiset kriisit vaativat kohtaamisen taitoja ja henkistä tukea.

Tuula Rajander

Kirjoittaja on Maanpuolustusnaisten Kainuun Piirin sihteeri ja Kainuun Lottaperinneyhdistyksen varapuheenjohtaja.

Lasten suusta...

Lasten kanssa arjen varautuminen saa ihan uusia ulottuvuuksia. Pienempien lasten kanssa joutuu katsomaan tikkaita, pistorasioita, veitsiä, liukkaita portaita ja tulitikkuja aivan uusin silmin. Vanhempien lasten kanssa murheet ovat hiukan suurempia ja hankalammin ennakoitavissa. Ja vanhemmat tietenkin yrittävät niihinkin varautua ja ennakoida kaikenlaisia tilanteita – sydän kylmänä. Toisinaan sitä joutuu kuitenkin lastensa kautta katsomaan peiliin ja toteamaan, että niin sitä makaa kuin petaa.

Viimeisien vuosien aikana olen kuluttanut lukuisia viikonloppuja Naisten Valmiusliiton ja MPK:n palavereissa ja koulutuksissa. Lapsilleni olen aina sanonut, että äiti tekee vapaaehtoistyötä hyvän asian puolesta. Arjen turvallisuus on tärkeä asia ja sen eteen joutuu välillä uhraamaan vapaa-aikaansa ja yleensä se on pois jostakin. Lapset ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä, ainoana ehtona on ollut että kun 14 vuotta tulee mittariin, otan tytöt mukaan NASTA-harjoitukseen. Viimeisimmällä kerralla kotona oli kuitenkin kaksi tiukkailmeistä tyttöä kädet puuskassa. Minut istutettiin pöydän ääreen ja alettiin puhumaan arjen turvallisuudesta kotona.

Pitkän keskustelumme takana oli huoli siitä, että perheessämme vain aikuiset ovat perillä kriisitilanteissa toimimisesta. Tytöt olivat seuranneet pikkuveljensä touhuilua ja alkaneet pohtimaan yhdessä, mitä tekisivät tulipalotilanteessa. Jauhesammutin ja sammutuspeite löytyvät vaan niitä eivät osaa lapset käyttää. Yläkerrasta on paloportaat alas vaan ikkunoita eivät lapset saa keskenään auki, kun ikkunanavaaja on vanhempien jäljiltä. Perusensiapua saatettaisiin osata antaa, vaan kun ensiapukaappi on niin korkealla, ettei sinne lapsi yllä. Ainoa mitä osataan tehdä, on huolehtia pikkuveli pois hätätilanteesta ja kiljua aikuisia auttamaan. Sekään ei onneksi ole vähän.

Vaan kyllä siinä äiti korvat punaisina sai kuunnella ripitystä. Arkea turvataan oikein urakalla suuressa mittakaavassa vaan kotona se jätetään vanhempien varaan. Vaan mitäs turvallisuuskriisejä ne sellaiset ovat, joissa vanhemmat ovat antamassa ohjeita, kysyivät lapset. Niinpä. Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki ja arjen turvallisuus kuuluu myös lapsille. Onneksi tyttärilleni asioiden tärkeysjärjestys oli sentään selvä: ensin turvataan ihmiset ja se on lastenkin asia. Omaisuuden turvaaminen on sitten aikuisten murhe. Lasten huolena on vain osata laskea kolmeen ja pelastaa kaikki Muskettisoturit. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Onneksi kaikki turvallisuuskeskustelumme eivät sentään ole olleet yhtä häpeällisiä. Toisen kerran tämän viikon aikana puhuimme arjen varautumisesta kun vanhimman tyttäreni reppu sanoi lopulta yhteistyösopimuksensa irti ja hajosi koulumatkalla. Pääsin kurkistamaan Pandoran lippaaseen, joka todistettavasti painoi viimeisillään 7,4 kiloa. Sieltä löytyi vaihtovaatekerran, villasukkien, lapasten ja koulukirjojen lisäksi kokoelma rikkinäisiä rintamerkkejä, kertaalleen imeskeltyjä karkkeja, pikkuveljen vaippa, osittain syöty omena, kirjaston kirjoja, stressipallo, äidin kadoksissa ollut cd-levy (80-luvun poppia) sekä Naisten Valmiusliiton kynsiviila. Lisäksi kassissa oli lukematon määrä aloitettuja runoja, loppuunkirjoitettuja tarinoita, piirustuksia, huovutettuja joulupukkeja sekä isomummon tekemä kanamunateline.

Kun hiukan tyrmistyneenä kyseenalaistin kaiken tämä tavaran tarpeellisuutta, siteerasi tyttäreni pilke silmäkulmassaan Naisten Valmiusliittoa. Kaiken varalta hänkin sitä kaikkea mukanaan kantaa. Illan kuluessa ja naurun laantuessa aloin kuitenkin itse miettiä elämääni ja arvovalintojani. Kuinkahan montaa puoliksi syötyä omenaa, kananmunatelinettä ja rikkinäistä rintaneulaa minäkin kannan mukanani ja koen arkeni olevan välillä niin hirveän raskasta. Ihan kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse elämässäkään varautua. Kun sitä oppisi arkensa keskellä näkemään sen verran kauas, että osaisi erottaa oikeat arjen haasteet ja jättää turhat huolet tiensä varteen. Ja jos taivaalta alkaakin kuitenkin sataa jossakin vaiheessa niitä kanamunia niin ehkäpä selviämme vaikkemme niitä telineitä mukanamme olisi kantaneetkaan…

Riitta Alasalmi
Kirjoittaja on Oulun alueneuvottelukunnan sihteeri ja kolmen näsäviisaan lapsen äiti