maanantai 24. syyskuuta 2012

Elämänhallinta ja ruuhkavuodet


Viimeisen puolen vuoden aikana olen joutunut täysin vastoin tahtoani miettimään elämänhallintataitojani ihan uudesta vinkkelistä. LINNA 2012 –harjoituksessa kurssilistalle pompsahti yleisön toiveesta Arjen- ja ajanhallinta –kurssi, joka sai minut vetäisemään aamukahvini useammankin kerran väärään kurkkuun. Kuinka muka arjen hallintaa voi opettaa? Ja kuka voi sitä paitsi tulla minulle kertomaan kuinka arkeani pitäisi hallita? Minun elämänhallinnassanihan ei ole mitään muuta vikaa, se vain sattuu sisältämään niin paljon liikkuvia osia että toisinaan tulee väkisinkin vähän ahdasta.

Tykkään kovasti viljellä arjessani kaikkia pieniä lausahduksia, joista aika moni kertoo omasta arjestani. Ehdoton suosikkini on: "Päivä kerrallaan – ei näitä kahta jaksaisikaan". Päivät ovat täynnä tapahtumia ja viikon lopulla usein tuntuu, että olen elänyt yhden viikon aikana vähintään kahden viikon sisältöjä. 140 km työmatkat päivittäin, liikkuva maatalousalan verkko-opetustyö, kahden tyttären EK-koulutusbaletti, uimaseuran harjoitukset, pianotunnit ja vanhempainillat, 2-vuotiaan päivähoitoon viennit, lasten hammaslääkärit, neuvolat, labrat, terveydenhoitajat… Lisäksi kohtuullisen suuri maatila, yrityksen paperityöt, laskut, tiskit, pyykit ja muut kotihommat. Toisinaan tekisi mieli huutaa ääneen – kovaa ja korkealta.

Siltikin arjesta selvitään, koska se on täynnä mielekkäitä ja tärkeitä asioita. Ja elämä on opettanut pistämään palikoita järjestykseen. On lähtöjä, tuloja ja toisiinsa limittyviä menoja, joiden keskinäiset suhteet suunnitellaan ruutupaperille aina edellisen viikon lopulla. Välillä tuntuu kuin arki olisi tanssia, jonka koreografiassa pieninkin virhe suistaa koko esityksen kanveesiin. Lapset ovat oppineet, että yhteinen arki muodostuu jokaisen vastuista ja velvotteista, joista on pidettävä kiinni, jotta saadaan homma rullaamaan.

Joskus kuitenkin pelottaa, että nämä ruuhkavuosien kiireiset ajat tulee elettyä juosten läpi. Siksi pysähtymisillekin on ollut pakko varata aikaa. Joskus on pakko irrottautua itsekin ja ottaa etäisyyttä. Siihen sopivat hyvin työviikon päättävät taekwondo-harjoitukset tai esimerkiksi MPK:n tai Naisten Valmiusliiton harjoitusviikonloppu. Usein minulta kysytään, mistä kaikki tämä räiskähtelevä energia oikein kumpuaa. Luulen, että se kumpuaa itselle mieluisista tavoista irrottautua arjesta ja unohtaa yhteisön paineet, kiireisten arkipäivien vaatimukset ja ajanhallinnan hankaluus. Kyvystä hiljentyä arjen keskellä ja karata joskus oravanpyörästä ihastelemaan suonlaitaan loittonevia kurkiauroja lasten kanssa. Kyse ei ole ollenkaan siitä, onko sellaiselle aikaa vaan siitä että joskus on pakko olla itsekäs ja livistää. Vähän niinkuin lapsena kun olohuoneeseen kannettiin viltti ja piilouduttiin sen alle taskulampun kanssa pakoon muuta maailmaa.

Kuitenkaan pysähtyminen, työpäivän jälkeen irrottautuminen ja todellinen läsnäolo eivät ole itsestäänselvyyksiä. Niitä pitää ajatella ja ihan tarkoitushakuisesti pistää välillä kotonakin tietokone kiinni, avata syli lapsille ja olla paikalla henkisestikin. Tätä kaikkea olen kovasti tämän puolen vuoden aikana pohtinut ja lokakuun lopussa uskaltaudun lopulta itsekin Kainuun prikaatille MPK:n ja Oulun alueneuvottelukunnan järjestämälle Arjen- ja ajanhallinnan kurssille. Mutta pieni takaportti minulle edelleen on - en minä oikeasti näitä taitoja ole menossa opettelemaan, olenhan paikalla kurssinjohtajan roolissa. Senverran tiukassa taitaa edelleen istua ainakin minussa ajatus, että en halua omia elämänvalintojani kellekään selitellä. Ja eihän niissä minun elämänhallintataidoissani ainakaan mitään vikaa ollut... Vaan ei tässä kurssissa onneksi ole selittelystä kysymys vaan oman elämän palastelusta. Ja siitä, ettei kovinkaan usein tule oikeasti mietittyä, mistä asioista kannattaa pitää kiinni ja mistä päästää irti.

Ihminen on kokonaisvaltainen elukka ja se kaipaa paitsi leipää ja sirkushuveja, myös pikkuisen pysähtymisiä. Ja nyt sitä sitten mennään pysähtymään isommalla porukalla ja saamaan elämä järjestykseen kerralla. Tosin veikkaan, että kurssilla ei ole enää kouluttajaa tämän blogikirjoituksen jälkeen vaan Rahtolan Riikka juoksee lujaa pakoon mahdollisimman kauas Kainuusta. Taitaa sentään olla likkaa vaadittu että kahden päivän koulutus pistäisi tämän elämäni sekasorron järjestykseen :D

Riitta Alasalmi
Kirjoittaja on paitsi Oulun alueneuvottelukunnan sihteeri, myös 2-, 9 ja 10 -vuotiaiden lasten äiti keskellä ruuhkavuosien kimmahtelevaa kaaosta

Varaudu, elämä saattaa yllättää!

Varautuminen. Olen miettinyt sen merkitystä paljon kuluneen viikon aikana. Varautumisesta puhuttaessa käytän mielelläni vertausta kadulla kävelemisestä. Minun ei tarvitse pelätä, että kulman takaa tulee joku, riittää, että olen varautunut siihen. Tiedostan riskin ja osaan tulla kulman takaa sen vaatimalla tavalla. Oloni on paljon turvallisempi. Pelko ei lisää yksilön turvallisuuden tunnetta, sen sijaan varautuminen lisää.

Mutta,mutta… Aina ei kaikkeen voi tai osaa varautua. Mitä silloin pitäisi tehdä? Eipä hätää, jos jotain kuitenkin sattuu, voi vahinkoja pyrkiä minimoimaan. Sitä varten on hyvä olla tietoja ja taitoja, joita meistä useimmat ovat käyneet mm. Nasta-harjoituksissa oppimassa. Opit on hyvä pitää mielessä ja taitoja yllä kurssittamalla itseään lisää, jotta toiminta tarvittaessa tulisi selkäytimestä.

Vahinkoja ja selkäydintä aasinsiltana käyttäen, palaan reilun viikon taaksepäin. 14.9. lähdin normaalisti töistä neljän jälkeen. Tuttua, ruuhkaista reittiä ajelin kotia kohti. Jouduin pysähtelemään ruuhkassa paljon ja pysähdyin mm. jonottamaan pääsyä liikenneympyrään. En heti ymmärtänyt mitä tapahtui, kun olin jo ajanut tienposkeen ja löin hätävilkut päälle. Joku oli ajanut takanani olevan auton perään ja takanani oleva auto lennähti törmäyksen voimasta omaa autoani päin. No, syyllinen sanoi, että moka oli hänen ja soitti poliisit paikalle. Poliisien paikalle soittaminen on muuten yksi asia, mikä kannattaa aina tehdä, pienimmässäkin tapauksessa. Aina.

Poliisia odotellessa huomasin pään alkavan särkeä ja niska ja selkäkin vähän kipuilivat. No, tuohan on täysin normaalia tuollaisen peräänajon jälkeen. Onneksi olin ilmoittautunut lauantaiksi ja sunnuntaiksi joogakurssille, koska se tekisi ihan varmasti hyvää vähän jumittuneille lihaksille. Muistin kyllä, että aina liikenneturvallisuusopetuksen yhteydessä on mainittu, että varmuuden vuoksi pitäisi käydä tarkastuttamassa itsensä kolarin jälkeen, mutta ihan hirmuisesti ei houkuttanut lähteä viettämään vapaailtaa terveyskeskuksen nälkävuottakin pidempään jonoon. Sitä paitsi minulla ei ollut kuitenkaan mitään vakavaa, kyllä sen siinä jo tiesi, enhän olisi siinä muuten seisoskellut (erittäin pitkään) poliiseita odottamassa. Nauratti, kun poliisi sitten kysyi, että tarvitsenko lanssia. Teki mieli kysyä, että näytänkö tosiaan siltä. Ei, en tarvinnut. Kun asiat oli selvitetty, hurautin omalla autolla kotiin. Minun autoni sattui olemaan vielä ainoa, jolla ajaminen oli yhä mahdollista (en siis päässyt siitä vieläkään eroon).

Takaraivossa painoi ajatus siitä, pitäisikö kuitenkin lähteä näyttämään itseään lääkärille. Ääh, mielummin voisin mennä ajoissa nukkumaan, jotta jaksaisin lauantain joogata. Pari kaveria kuitenkin soitti ja vannotti menemään, joten lähdin. Parin tunnin odottelun jälkeen todella jo kadutti tuo päätös, mutta pääsin sitten lopulta lääkärille. Tutkittuaan niskani ja selkäni oli lääkäri sitä mieltä, ettei varmaankaan mitään ihmeellistä ole, mutta lähetti röntgeniin kuitenkin.

Odottelin aikani kuvien tuloksia ja olin tipahtaa tuolilta, kun hoitaja tuli hakemaan minua osastolle. Mitä, miksi?!? Minulla oli kuulemma pirstaleiset murtumat 5. ja 6. nikamassa ja piti ottaa lisää kuvia, jotta saatiin selville, täytyykö minut kiidättää Turkuun leikattavaksi. Leikattavaksi? Eihän minulla ollut mitään vaivaa, ei isommin mitään kipuakaan ja ei siinä olisi oikein ehtinyt mihinkään leikkaukseenkaan, kun olisi seuraavana päivänä se joogakurssi. Vaan niinpä kävi, että minun osaltani joogat on tältä vuodelta joogattu. Kaksi kuukautta olen nyt sairauslomalla ja pidän Philadelphia -kaulusta yötä päivää. Jos kipuja ei ollut silloin, niitä kyllä ilmeni seuraavina päivinä ihan omiksi tarpeiksi ja vaikuttaa siltä, että ne pitävät minulle seuraa vielä jonkin tovin. Autolla ajon voi unohtaa vähäksi aikaa, paha sitä on ajella, kun päätä ei saa kääntää eikä kallistaa. Arjesta tuli kaiken kaikkiaan melko haastavaa. Onneksi vain hetkeksi.

Vaikka oleminen ei nyt kovin herkkua ole, aikakin käy todella pitkäksi, en voi olla miettimättä, mikä tilanne olisi nyt, jos olisin lähtenyt joogaan lihaksiani vetreyttämään ja jättänyt röntgenet väliin. Todennäköisesti en kuulemma kävelisi tällä hetkellä. Metsissä vapaa-ajat rämpivän, MPK:n kursseihin koukkuun jääneen ja niistä arjen voimansa ammentavan yh-äidin elämä olisi mennyt täysin uusiksi. Todennäköisesti pysyvästi. Pelottava miettiäkin, miten lähellä tuo elämänmuutos todella oli.

En kyennyt varautumaan millään tavoin tuohon kolariin, koska en nähnyt yhden auton yli taakseni, mitä oli tapahtumassa. Olin hyvin lähellä jättää lisävahingotkin minimoimatta. Ja ikinä en unohda, ettei niin koskaan pidä tehdä. Aina, ihan aina pitää tarkastettavaksi mennä, oli kolhu miten pieni tahansa. Se on aivan yhtä tärkeää kuin poliisien paikalle soittaminen. Ilman poliiseja olisi todella paljon vaikeampaa hakea nyt vakuutuksista niitä korvauksia, jotka minulle kuuluu. Vielä vaikeampaa niiden hakeminen olisi neliraajahalvaantuneena. Yksi pitkäksi venynyt perjantai ja peruuntunut joogakurssi ovat hyvin pieni hinta siitä, että saan vielä liikkua. En nyt, mutta vuodenvaihteessa jo. Eli varaudu, ja ellet voi, hanki kuitenkin tietoa ja taitoa siitä, miten toimit oikein Mr Murphyn päättäessä tulla yllätysvisiitille. Kaiken varalta.

Jaana Välimäki

Kirjoittaja on Porin Seudun Maanpuolustusnaiset ry:n varapuheenjohtaja

maanantai 17. syyskuuta 2012

Kasikasi ja muut tärkeät koodit

Trangia. Tangentti. Taajuus. Taito. Tahto. Taakse poistu!
Siinäpä muutamia termejä, jotka vähän aikaisempaa paremmin avautuivat syksyisen viikonlopun aikana Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen järjestämällä Naisten maastotaidot –kurssilla!
Perjantaina alkuillasta kokoonnuimme Yläneen Raasiin, jossa meitä oli vastaanottamassa kurssin johtaja, kurssin vääpeli sekä kouluttajia. Nimensä mukaisesti kurssi oli tarkoitettu naisille, ja meitä naisia pikkuhiljaa paikalle sitten löysikin tiensä loppujen lopuksi vain yhdeksän. Kuulemani mukaan ilmoittautuneita oli toki enemmän, mutta ilmeisesti epävakainen sää säikytti vielä viime tipassakin muutamia ilmoittautuneita perumaan tulonsa. Mutta sehän ei meitä läsnäolijoita haitannut! Otimme kaiken irti tästä kurssista ja saimmekin hyvin tehokasta ja ammattitaitoista koulutusta.
Ensimmäinen koitoksemme oli pukeutua sääntöjen mukaisesti armeijan varusteisiin, näkyvimpänä maastopuku (Vetoketju kiinni! Napit kiinni! Kaulus ylös ja alas!) Pukeutua kyllä jokainen tietysti osasi, mutta vaatteiden miehiset kokonumerot aiheuttivat vähän enemmänkin päänvaivaa, kun itse kunkin ahteri tuppaa olemaan hieman – hmm……, sanotaanko vaikka – anteliaammin muotoiltu kuin urospuolisilla lajitovereillamme.  Mutta ”rättimestareiden” kunniaksi on todettava, että kaikille löytyi vaatteet. Enemmän tai vähemmän istuvat…
Varustautumisen jälkeen olikin vuorossa puolijoukkueteltan pystytys.  Ja kunnon armeijan tyyliin, kun teltta oli saatu hienosti kasaan, se purettiin.  Ja pystytettiin uudelleen.  Mutta vain kerran. 
Kamiinakin saatiin sisään ja savupiippu (jota myöskin pakoputkeksi tuli kutsuttua) pystyyn, jopa lähes alta aikayksikön!  Myrskylyhdyn täyttö ja käyttökin käytiin läpi hyvin perusteellisesti, paloturvallisuussyistä, tietysti. Tämän jälkeen heräteltiin kamiinaan tuli ja kun kunnon lämpö alkoi puskea uskollisen yöllisen lämmönlähteemme poskilta, jäi yksi herrasmieskouluttajistamme kipinämikoksi siksi aikaa, kun me naiset ahkeroimme iltajuomiemme parissa. Osalle naisista oli trangian käyttö uusi kokemus, mutta niin vain kukin trangiapari sai iltateetä tai –kahvia aikaiseksi!
Kurssivääpelimme Anne oli meille järjestänyt runsaan ja maittavan iltapalan yhteistyössä Huovinrinteen muke:n kanssa. Eipä muuten kyllä päässyt nälkä yllättämään koko tämän kurssin aikana…. Joten suuret kiitokset vain kaikille muonitukseemme osallistuneille, näin jälkikäteenkin vielä!
Iltapalan jälkeen alkoi iltavapaa, mutta koskapa kaikilla oli työpäivä takana, suuremmat riennot ja tarinan iskennät jäivät herrasmieskouluttajiemme harteille.
Kipinämimmi –vuorojen jaon jälkeen alkoi telttaamme laskeutua pikkuhiljaa hiljaisuus. Eipä se makuupussissa nukkuminen nyt ihan kotivuodetta voita, mutta pieni epämukavuus kuuluu homman henkeen, joten me kyljellään nukkujat nyt sitten kotiutumisen jälkeen parantelemme lonkanalueen mustelmia, mutta nautimme oman vuoteen tilasta ja kääntymisen vapaudesta! Meitä oli siis puolijoukkueteltassa 10 naista ja kuulimme myöhemmin, että varusmiehiä telttaan mahduttautuu nukkumaan yhtäaikaisesti 17, joten meillähän oli tilaa ruhtinaallisesti! Ja silti vähän meni välillä potkiskeluksi, mutta sovussa herättiin kyllä kaikki aamusella…… Itse olen teltassa yöpynyt useastikin, mutta varsinaista kipinämimmi –vuoroa ei ole ollut tarvis koskaan kokea. Mutta täytyy sanoa, että metsän hiljaiset äänet, kamiinan hypnotisoiva humina ja tulen loimotus, sekä kanssa yöpyjien huokailut, pihinät, puhinat, kurinat ja kurnutukset kyllä olivat kokonaisuutena hauskakin kokemus ! Ja puhumattakaan siitä uskomattomasta tähtitaivaasta, joka metsän yllä tuntui olevan lähestulkoon kosketusetäisyydellä! Kyllä tämä taajamien valosaaste vie meiltä paljon, kun emme kykene tähtitaivasta näkemään – se kun sentään suurimmalle osalle ihmisistä on yksi luonnon tarjoamia meditatiivisia elementtejä, joka auttaa stressin ja ahdistuksen lieventämisessä.
 Lauantai-aamu alkoi aamutoimilla ja aamupalalla. Tämän jälkeen oli vuorossa radioviestinnän teoriaa ja käytännön harjoitteluakin, siis radiopuhelimilla. Herrasmieskouluttajamme Seppo alkoi päästä vauhtiin ja viihdytti meitä mitä mielenkiintoisimmilla tiedoilla ja tarinoilla, toki myös täyttä asiaa jakaen. Elämä YK-joukoissa ja muualtakin solahti sopivasti höysteeksi lähes asiaan kuin asiaan.
Yhteistyössä herrasmieskouluttajamme Bengtin kanssa saimme harjoitusmielessä radioyhteyden myös ihan meitä varten heräteltyyn radioamatööriin Turussa. Siinä yhteydessä tuli sitten selväksi mitä tarkoittaa koodi ”seiskakolmonen”….. Kuulemma jollekulle oli paljastettu myös koodin ”kasikasi” salaisuus, mutta minulle se on vain kuulopuhetta ;)
Kun radiopuhelinten kanssa oli häslätty ja viihdytetty alkeellisilla kommelluksilla kaikkia muita sopivalla taajuudella olleita kuulijoita, oli aika siirtyä herrasmieskouluttaja Benkun kanssa ensiaputaitojen pariin.
Lähtökohta tälle osiolle oli se, miten maastossa voi antaa ensiapua, kun ei mukana ole juuri muuta kuin omat ja uhrin vaatteet.  Jos oikeaoppisesti metsään lähtiessään varustautuu, mukana pitäisi olla vähintään vesipullo, puukko ja ensisidepakkaus. Mutta koska niin kovin usein, ainakin me ”metsässä piipahtajat”, lähdemme metsään vain marjavasu kädessä keikkuen ja pari talouspaperin palaa taskussa, hädän varalle, oli todella aiheellista miettiä ihan oikeasti, että mitäs sitten tehdään, kun se vahinko käy…
Harjoittelimme myös sitä, miten vaatteista ja puista rakennetaan paarit, tai miten kaksi ihmistä voi kuljettaa kolmatta istuma-asennossa. Miksi, miten ja miten pitkälle. Näihin kysymyksiin saimme vastauksia.
Turun Heikkilän kasarmin sotilaskotinaisilla oli myös koulutusviikonloppu ja siksipä meitä hemmoteltiinkin kolmella myyntiauton piipahduksella leirialueellamme viikonlopun aikana! Tuli sitten syötyä munkkeja enemmän kuin vuodessa keskimäärin….. äärettömän herkullisia, muuten……
Lauantai-iltapäivän ohjelmassa oli suunnistuksen alkeita, teoriaa ja käytäntöä. Tähän ”kolmen koon” istuntoon tarvittiinkin sitten jo kaksi herrasmieskouluttajaa – Seppo ja Kari. Kyllä oli vähällä, etteivät kartan koukerot ja kompassin vääntäminen käynyt ylivoimaiseksi, mutta eikö vain siitäkin, yhteistuumin ja toinen toisiamme auttaen, selvitty! Tosin olisi kyllä aiheellista kaivaa kaapin kätköistä se ikuvanha kompassi ja hommata lähialueen suunnistusseuralta kartta, ja lähteä ihan oikeasti harjoittelemaan, ei siitä muuten mitään valmista synny….. Mutta täytyy kyllä myöntää että näillä miehillä ei kärsivällisyys ihan heti lopu!
Päivällisen jälkeen jatkettiin luennolla aiheesta PV tänään. Koska äänessä oli herrasmieskouluttaja Seppo, ei kukaan nuokkunut penkillä, vaikka olikin vatsat aivan ihan liian täynnä maukasta ruokaa.
Ennen lauantaisaunaa on tietysti saunalenkki, ja se hoidettiin nyt suunnistusharjoituksella. Harjoitus oli hyvä, ei liian hankala, mutta riittävän haasteellinen, niin että kaikki parit rastit löysivät ja saivat enemmän tai vähemmän hikeä pintaan…. Tosin kurssivääpelimme Anne yritti väittää, että olimme aivan liian nopeita, kun ei ollut sauna vielä valmis, kun jo ensimmäiset saapuivat maaliin! Eihän se siitä johtunut, että rastit olisi olleet liian helppoja, meillä naisilla vain motivaatio ja asenne oli kohdillaan! ;)
Saunominen, puhdistautuminen, grillimakkarapainotteinen iltapala – oi autuutta! Kaiken tämän jälkeen esiin ilmaantui tumma italialainen komistus – herrasmieskouluttajamme Karin harmonikka. Meitä ilahdutettiin komialla soitannalla ja herrasmieskouluttaja Sepon laululla, viriteltiinpä siinä vähän yhteislauluakin!
Tämän kaiken jälkeen oli kyllä uni kaikilla herkässä, mutta ennen nukkujukan kainaloon laskeutumista oli ohjelmassa tietysti kaminan lämmitys ja yövalon sytytys myrskylyhtyyn. Kipinämimmi vuorot jaettiin taas sulassa sovussa ja eipä aikaakaan kun hiljaisuus laskeutui majoitteeseemme.
Sunnuntaina aamupalan jälkeen pakattiin omat kamat, purettiin kamina, laskosteltiin teltta pussiinsa (jälleen jäi vielä tilaa pussiin… ) ja siirryttiin viimeisiin koulutusosioihin. Koskapa meillä kaikilla oli niin mukavaa, harjoiteltiin– ihan muodon vuoksi vain – sulkeisiakin. Riviin järjestäytyminen, lepo, asento ja käännökset mihin milloinkin meni miten meni, mutta kerran herrasmies on aina herrasmies: Seppo antoi loppulausuman, että ”hyvin meni” ! Ai niin, ja kyllä me marssittiinkin, marssilaulut jäi nyt tällä kertaa tuohon vanhaan tuttuun ”Jänis istui maassa” –luikautukseen, mutta herrasmieskouluttajamme Kari: kyllä me sitten ensi kerralla osataan jo se toinenkin laulu!
Sitten olikin vuorossa enää radiopuhelinten käytön harjoittelun kertaamista ja laseraseilla ammuntaa.  Vähän tuntuu, että sitä ammuntaa oli odottanut joku muukin kuin allekirjoittanut…… Laseraseina oli rynnäkkökiväärin ”näköisversio” sekä pistooli.  Järjestipä herrasmieskouluttaja Kari leikkimielisen kilpailunkin, jonka allekirjoittanut suureksi onnekseen voitti mutta vain pienellä piste-erolla seuraavaksi tulleisiin. Kyllä oli reteetä tulla kotiin lomilla olevan upseerikokelaan luo ja heilutella vähän mitalia… Että ”osaa se äitikin”…..
Sitten olikin enää vuorossa loppupuheet, jäähyväiset ja varusteiden luovutus.
Itse nautin leiristä suunnattomasti ja uskon että kaikki muut kahdeksan kurssikaveriani kyllä ovat samaa mieltä kanssani! Meitä oli kaiken ikäisiä, - kokoisia ja –kuntoisia naisia paikalla, ja kaikki pärjäsimme vallan mainiosti! Pientä seikkailuhenkeä ja joustavuutta esim. hygieniatason vaatimuksissa pitää löytyä,  mutta alkeellisuushan on vain osa metsäelämän viehätystä!
Lämmin, sydämellinen kiitos vielä kerran kaikille kouluttajillemme, järjestäjille sekä kurssikavereille – teimme yhdessä hienon viikonlopun!
Seiskakolmet vaan kaikille J
Jaana Westerholm

ps. Kuulopuheet kertoo, että koodi ”kasikasi” tarkoittaisi että ”Rakastan sinua”…….