Viikonloppu sotilaana- kurssi Säkylässä, Huovinrinteellä

Löysin alkukeväästä mpk:n nettisivuilta tämän kyseisen kurssin, johon halusin tietysti osallistua sillä se järjestettäisiin Porin prikaatissa Säkylässä, johon itse siis astun varusmiespalvelukseen heinäkuussa. Sain houkuteltua pahaa aavistamattoman kaverini mukaan, joka ei ollut ennestään käynyt mpk:n kursseilla, mutta odotti tätä kurssia kanssani hyvin innoissaan.

Lähdimme lauantai aamuna jännityneinä ajamaan Säkylään. Minä itse en ollut nukkunut kauhean hyvin, sillä jännitin kurssia todella paljon edellisenä iltana sekä yöllä. Kaverini oli onneksi saanut nukuttua hieman paremmin. Ajomatkan aikana kuitenkin piristyimme ja löysimmekin aika helposti paviljongille, kiitos hyvien ohjeiden. Kävimme ilmottautumassa ja saimmekin heti alkaa keräilemään kimpsuja ja kampsuja, väriltään kaikki oli hyvin vihertävää kuten asiaan kuului. Menimmekin heti varusteet saatuamme pukemaan vaatteet päällemme ja valmistautumaan tervetuloa kurssille - infoon.

Kouluttajat esittelivät itsensä ja hieman kurssia ja mpk:ta. Lopuksi me kurssilaiset saimme myös esitellä itsemme. Monia varmaan hieman jännitti ja hermostutti tilanne, mutta jokainen tuli lopulta tutuksi. Siirryimme esittelyiden jälkeen pihalle, jossa tietysti satoi kaatamalla vettä. Teimme ryhmäjaot, jonka jälkeen alkoivat sulkeiset. Itselleni ei tainnut tulla uutta asiaa, mutta oli kiva kerrata asentoa, lepoa, ojentamista, taaksepoistumista ja marssimista. Ja lämminhän siinä tuli taakse poistuttaessa vaikka ei sitä aluksi olisi uskonut. Onneksi saimme sulkeisten jälkeen ruokaa mahaamme, että jaksoimme seuraavaksi käydä läpi rastikoulutuksia.

Ensimmäisenä rastikoulusaiheena meidän ryhmällämme oli suunnistus. En itse ikinä ole ollut kovinkaan hyvä suunnistamaan, mutta ei se itseasiassa vaikuttanutkaan niin monimutkaiselta. Suunnistusrastin jälkeen pääsimme viestikoulutukseen, jossa opettelimme kenttäpuhelimen kytkentää. Voin todellakin sanoa, että sen rastin jälkeen osaan varmasti tarkastaa kenttäpuhelimen ja kytkeä sen käyttökuntoon, mutta parempi vain, että toistoja oli monta, asia varmasti jäi päähän. Viimeisenä rastina meidän ryhmällämme oli ammunnan varomääräyksiä, ampuma-asentoja ja aseiden käsittelyä. Pääsimme siis kuivaharjoittelemaan ennen todellista koitosta niin, että jokainen osaisi varmasti turvallisesti käsitellä asetta ja löytää itselleen oikean ampuma-asennon.

Illalla oli vuorossa vielä sotkuun tutustumista, telttojen pystyttämistä ja saimme jopa pienen näytöksen kohteen suojaus - kurssilta, joka oli mukava yllätys.

Illalla lähdimmekin yövaellukselle ja jokainen ryhmä suunnisti edellä vuorotellen. Maasto oli välillä todella haastavaa ja hartioita särki, mutta olo oli onnellinen kun pääsimme takaisin lähtöpaikkaan perille syömään iltapalaa. Joku väitti, että vaellus olisi ollut n. 3km ja toiset taas väittivät sitä 6km pituiseksi. Itselle ei ollut väliä kuinka pitkä matka oli, kyllä se hartioissa alkoi ainakin pikkuhiljaa tuntumaan.

Yöllä nukkumaan päästyämme ja itseni melkein nukahdettua säpsähdimme kaikki kauheaan paukkeeseen ja jotkut jopa pelkäsivät, että nyt viholliset tulevat ja hyökkäävät, mutta ei sentään. Taisteluäänet lakkasivat nopeasti ja pääsimme takaisin nukkumaan.

Aamulla herättyämme laitoimme nopeasti kamat kasaan ja teltan purkuun, joka kävikin yllättävän nopeasti. Aamulla oli myös pientä aamujumppaa, jotta kaikki unisemmatkin varmasti heräisivät. Viimeistään heräsivät siinä vaiheessa kun pääsimme pasi ajelulle. Meno oli välillä aika hurjaa ja tulihan sieltä pieniä kiljahduksiakin kun pomppi kyydissä hallitsemattomasti, mutta hauskaa ainakin oli! Ajelun jälkeen pääsimmekin aamupalalle ja sen jälkeen kohti uusia rasteja. Lähdimme ensiksi ampumaan pistoolilla, joka jännitti minua paljon, koska en ole ikinä ampunut muuta kuin paukkupatruunoita. Ammunta meni yllättävän hyvin ja kymppejäkin napsahti.

Seuraavana vuorossa olikin tehtävärata, joka olisi tietysti voinut mennä ryhmältämme paremmin, mutta loistava ryhmänhenki kyllä korvasi puuttuvia pisteitä! Tehtävärataan kuului mm. morsettamista, välimatkojen arviointia ja harjoitus käsikranaattien heittoa. Tehtäväradan jälkeen oli ampumista, tällä kertaa rynnäkkökivääreillä. Ampuminen ei sujunut niin hyvin itseltäni kuin pistoolilla, mutta tyytyväinen olin silti, huteja ei tullut kauheasti.

Kaikki rastit käytyämme siirryimme kohti kuntotaloa ja saunaa. Saunan jälkeen olikin vuorossa varusteiden palautus, ruokailu ja kurssin arvioiminen ja päätös sotilaskodissa.

Itse tykkäsin kurssista vaikka se olikin aika lyhyt. Asiaa oli kuitenkin saatu mahdutettua mielestäni juuri tarpeeksi, niin että vapaa-aikaakin järjestyi, mutta ei liikaa. Olen myös iloinen, että sain tutustua Porin prikaatiin vielä kerran ennen heinäkuuta, jolloin astun sinne palvelukseen. Tämän kurssin jälkeen odotan vain enemmän alkavaa varusmiespalvelus aikaani ja kiitokset siitä kuuluukin ennen kaikkea kouluttajille sekä kaikille kurssilla mukana olleille!

Noora Lapinlampi

Se mistä turvallisuus syntyy

Viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut ja joutunut pohtimaan turvallisuutta hiukan erilaisesta näkökulmasta kuin aiemmin elämässäni. Tähän asti turvallisuus on tarkoittanut minulle pääasiassa sitä, että kotona veitset on nostettu tarpeeksi korkealle uhmaikäisen ulottumattomiin, koululaisilla on heijastinliivit tienvarressa tarpoessaan ja jokainen perheestä tietää kuinka toimitaan palohälyttimen piipatessa. Viimevuoden lopussa sain kuitenkin tehtäväksi toimia kurssinjohtajana MPK:n järjestämällä Arjen- ja ajanhallinnan kurssilla, jota minun ei pitänyt tarvita. Minähän kyllä arkeni hallitsin – ja hallitsen edelleen.

Mutta kurssipa haastoi minut ihan uudelle tavalla pohtimaan elämääni ja arvojani. Ovatko arvoni mukana kaikissa pienissä päätöksissä, joita elämässäni teen? Muistanko arjessa asiat jotka ovat minulle tärkeimpiä ja joiden puolesta olisin valmis uhraamaan paljon? Kurssi haastoi ja pisti miettimään eikä se pohtiminen jäänyt pelkästään kurssin antiin. Muistan vieläkin sen hetken, kun marraskuussa katselin pirtin ikkunasta ulos illalla odotellessani miestäni kotiin navetalla. Mietin sitä, miten tapahtumarikas päivä oli taas takana. Töissä oli ollut kiirettä opiskelijoiden kanssa, lapsia oli pitänyt kuskata toistasataa kilometriä harrastuksiin, päiväkoti-ikäistä hakea hoidosta, ruokaa laittaa, yrityksen paperiasioita hoitaa ja arjen pikkuasioita laittaa oikeaan kulmaan, jotta seuraava päivä sujuu yhtä jouhevasti.

Siinä sitten yömyöhällä kuuntelin hiljaista taloa, olin kohtuullisen tyytyväinen itseeni ja yhtäkkiä oivallus jysähti tajuntaani kuin kymmenen kilon leka. Entäpä jos minä en jaksaisikaan? Kuka silloin tätä rumbaa pyörittäisi, kuka huolehtisi lapsista, kuka tukisi miestä yrittäjän raskaassa arjessa? Ja dominoefektin lailla ajatukset törmäilivät toisiinsa ja kaatoivat kuvitelmissa koko sen paletin, jota omaksi elämäkseni kutsun. Toki järki oli tämän kaiken tiennyt jo pitkään, mutta vasta silloin kun tunne tajusi tärkeimmän arvoni eli perheen hyvinvoinnin olevan noin voimakkaasti riippuvainen minun jaksamisestani naksahti moni asia päässäni kohdalleen. Ja syntyi ajatus uudenlaisesta minästä ja uudenlaisesta elämäntavasta, jossa tunnistan sen asian, jonka puolesta minun on tehtävä määrätietoisesti töitä ollakseni uskollinen arvoilleni.

Ja se olen minä itse. Minun on otettava kokonaisvaltainen vastuu siitä, että jaksan sekä fyysisesti ja henkisesti tätä harvinaisen antoisaa ja kuluttavaa elämää vielä ainakin yhden kymmenvuotiskauden. Ja mielellään tietenkin aika monta sellaista kautta vielä päälle lisää.

Ja siitä se sitten lähti, se elämänmuutos. On olemassa hyviä ja huonoja motiiveja vaan mikään motiivi ei ole ainakaan minun elämässäni ollut koskaan tämän palon veroinen. Ihmisen keho ja mieli ovat kytköksissä niin voimakkaasti toisiinsa, että päätin aloittaa siitä ruumiista. Palkkasin personal trainerin, aloitin päämäärätietoisen saliharjoittelun, järjestelin arkeni uudelleen niin että liikunnalle järjestyy tarpeeksi aikaa ja tein itselleni selväksi, että ihan oikeasti olen juuri sitä mitä suuhuni työnnän. Ja kas kummaa, kyllä se henkeäkin alkoi kummasti nostattaa kun muutokset jaksamisessa, fyysisessä kunnossa ja oman pään sisällä alkoivat näkyä ensin itselle ja sitten toisillekin.

Takana on nyt noin neljä kuukautta uudenlaista elämää, jossa suurin muutos tapahtui kuitenkin korvien välissä. Suomalaisessa yhteiskunnassa on tehty sisäisen turvallisuuden ohjelma ja samanlaisen minäkin tein itselleni. Turvallisuus syntyy aina ensisijaisesti ihmisten korvien välissä, siellä radalla jossa herne kiertää toistaan etsien. Ja josko minä en edelleenkään arjen kiirettäni hallitse ja tuppaan innostuksissani melomaan kohtuullisen monessa kanootissa niin kyllä arjenhallinnan kurssi minut kohtasi siellä arvojen tasolla. Se pysäytti miettimään, miksi minun jokapäiväinen toimintani ei peilaudu arvoihini. Ja sai myös ymmärtämään, ettei koskaan ole liian myöhäistä. Eikä muutoksen tarvitse olla aina niin valtavan kokoinen. Tosin omalle tyylilleni uskollisena en sitten malttanut tyytyä vähempään…

Riitta Alasalmi
Kirjoittaja on Naisten Valmiusliiton tiedottaja ja Oulun alueneuvottelukunnan sihteeri