Vanhusten turvaksi koulutuksen keinoin

Naisten Valmiusliiton Oulun alueneuvottelukunta järjesti 8.10.2012 Vuolijoen Vanhustenkotiyhdistyksen tiloissa luennon kodin turvallisuudesta. Kohderyhmänä olivat vanhustenkodin iäkkäät asukkaat ja muut aiheesta kiinnostuneet ikäihmiset. Paikalla olikin 33 turvallisuusasioista kiinnostunutta henkilöä. Luennoitsijana toimi SPEK:in kouluttaja Tarja Lukin Vaalan Nuojualta. Hän kertoi hyvin valaisevasti erilaisista kodin vaaroista, liukkaista matoista, vaarallisista porrastuoleista ja erityisesti tilanteista, joissa syttyy tulipalo tai palon alku.

Kouluttaja näytti myös hyvin havainnollisia esimerkkejä videolta erilaisista vaaratilanteista ja kertoi samalla miten uhkaavissa tilanteissa pitäisi toimia. Kuvat kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa, miten nopeasti palo leviää ja pian voi pökertyä häkään tai savukaasuihin. Tarja Lukin kertoi ja havainnollisti myös sammutuspeitteen käyttöä jos sattuu rasvapalo vaikka munkkeja paistaessa. Samoin tutustuttiin jauhesammuttimiin ja kerrottiin missä paikoissa niitä löytyy rivitaloissa, joissa asukkaat asuvat.

Luennon lopuksi minä kävin toiminnanjohtajan roolissa läpi asukkaiden kanssa millä tavalla Vuolijoen Vanhustenkotiyhdistyksen omistamiin asuntoihin on rakennettu paloilmoittimia ja sammutuslaitteita. Paikalla olleet kyselivät paljon ja olivat kiinnostuneita turvallisuusasioista. Turvallisuuden lisäämiseksi toivottiin myös vakituista yöhoitajaa paikanpäälle. Nykyisin hoitaja käy yöllä sovitusti joidenkin vanhusten luona ja kiertää asuinalueen havaitakseen poikkeavat asiat. Hoitaja tulee  paikalle puolentoista kilometrin päästä hoivaosastolta. Paloharjoituksia pidetään säännöllisesti, että hoitajat ja talon muu henkilökunta tietävät varmasti, mitä pitää tehdä jos hälytys tulee.

Tilaisuuden järjesti Naisten Valmiusliiton Oulun alueneuvottelukunta. Vastaava tilaisuus olisi varmasti hyvä pitää muissakin vanhusten palvelu- ja hoitokodeissa.

Aila Alasalmi
Kirjoittaja on Vuolijoen Vanhustenkotiyhdistyksen toiminnanjohtaja ja Oulun alueneuvottelukunnan puheenjohtaja

Viikonloppu sotilaana

Syksyinen viikonloppu Säkylän Huovinrinteellä oli odotettu ja kaikki odotukset täyttävä, jopa ylittävä elämys. Naisten Valmiusliitto ry:n Turun ja Porin alueneuvottelukunnan yhteistyössä MPK:n  Satakunnan KoTu-yksikön kanssa järjestämä Viikonloppu sotilaana –kurssi oli kaikin tavoin menestys.

Kurssille saapui 35 eri ikäistä naista, jotka koko viikonlopun aikana saivat elää ja kokea monen monta uutta asiaa! Muutamien naisten kanssa keskustellessani sain käsityksen, että osa oli vastaavilla kursseilla ollut jo aiemmin ja halusi arkielämän pyöritykseen katkoa ja elämystä ihan oman jaksamisensa vuoksi. Nuoremmat neitokaiset olivat osin kurssilla katsastamassa vähän esimakua siitä, minkälaisia asioita ja tehtäviä varusmies kohtaa asepalveluksen aikana, jos vaikka astuisi itsekin palvelukseen… Käsittääkseni kaikki, myös he, joille kokemus oli ensimmäinen, olivat positiivisesti yllättyneitä ja erittäin ilahtuneita kokemastaan, myös kotiutumisen aikaan, vähän väsyneenä, sunnuntai-iltapäivällä.

Kurssi kesti tosiaan lauantai-aamusta sunnuntai-iltapäivään. Ensi töiksemme pukeuduimme armeijan varusteisiin, kotoisammin ”intin vihreisiin”, maastokenkiä myöten (jotka muuten yllättivät mukavuudellaan!) Tervetulotoivotusten jälkeen siirryimme ”tositoimiin”, eli pihalle ja sulkeisharjoituksiin. Riviin järjestäytymiset, ojennukset, käännökset ym. käytiin läpi marssimisineen, nopealla tahdilla, ja taisimme kaikki läpäistä joten kuten tämän osion. Naiset kuulemma ovat hyviä oppilaita……. kuinkas muuten J

Lauantain ohjelmassa oli, satunnaisesta sateesta huolimatta, tutustuminen varuskunnan esterataan. Siellä sitten sai kiivetä ylös ja hyppäämällä, tai muulla haluamallaan tavalla, palautua maan tasalle. Kukin sai käyttää omaa harkintaansa, suorittiko esteen vai kiersikö sen. Monet esteet tuli suoritettua, ja joitakin emme saaneet edes suorittaa, turvallisuussyistä. Ja joku este olisi kannattanut jättää väliinkin… Mutta minkäs teet kun kerrankin pääsee tuollaiseen paikkaan, niin innostuuhan sitä, hyvässä seurassa vanhakin hevonen, sanotaan! J  Melkoista kuntoa kyllä varusmiehiltä vaaditaan, etenkin kun kuulemma radan ennätys muistaakseni lienee jossain 4 minuutin tietämillä…

Ohjelma jatkui tehtävärasteilla sekä ulkona että sisällä. 35 naista jaettiin neljään ryhmään ja ryhmissä harjoittelimme mm. kompassin pyöritystä, kartan lukua ja ihmettelimme käsisuuntakehän toimintaa. Toinen ryhmä perehtyi ”reserviläisaseiden” toimintaan sekä ammunnan sääntöihin teoriassa. Kolmas ryhmä opiskeli viestintävälineenä tällä kertaa LV 217, eli "venttiseiskan" toimintakuntoon saattamista sekä sen käyttöä. Neljäs ryhmä pääsi tutustumaan kiertoajelun muodossa Porin Prikaatin Huovinrinteen varuskunta-alueeseen. Ja luonnollisesti ryhmiä kierrätettiin, niin että kukin ryhmä sai tietoa ja taitoa kaikissa pisteissä.

Pääsimme tutustumaan myös sotkuun, joka lauantai-iltana oli varsin rauhallinen ja hiljainen. Kaffet ja munkit tuli ostettua (eihän sotkusta voi muutoin poistua) ja sen jälkeen olikin hyvä palata leirialueelle, Paviljogille, ja istuutua kuulemaan tietoiskua MPK:n toiminnasta sekä hiljentymään PV:n videon ”Taistelukenttä” –äärelle. Video taisi tehdä kyllä melkoisen vaikutuksen suurimpaan osaan katsojista. Hyvin toteutettu pätkä….. synnytti ajatuksia monille, että ”oikeesti, mitä jos…..”

Illan päätti yöjotos, joka oli kohtuullisen reipas. Lisäjännitystä toi tietysti syksyinen, pimeä ilta sekä sade ja märkä maasto. Kaikki naiset palautuivat Paviljongille posket punoittaen ja vaurioitta noin 1,5 tunnin reippailun jälkeen. Yöpala solahti reippaasti ja sitten olikin enää vuorossa makuupusseihin sujahtaminen. Teltat ja kamiinathan oli pystytetty jo ennen hämärän tuloa.

Sunnuntai-aamu valkeni tihkusateisena ja klo 7 mennessä oli suurin osa porukasta jo hereillä ja osa kamoistakin jo pakattuna. Aamuverryttely oli paikallaan, vaikka ei voi kyllä sanoa, että teltassa juuri kohmeessa olisi tarvinnut olla! Kyllä armeijan makuupussi on loistava! Kelpaisi kyllä siviilikäyttöönkin; sillä kyllä tarkenee.

Aamuverryttelyn jälkeen säädettiin ääniaistimet kohti tietä ja kuulosteltiin, että minkäs tasoista jyminää alkaisi kuulua. Meille nimittäin oli alustavasti luvattu PASI-ajelua. Ja tulihan ne sieltä! Kolme PASIA pysäköi leirialueellemme, saimme lyhyen tietoiskun, jonka jälkeen lastauduimme kyytiin. Ystävälliset nuoret miehet ajeluttivat meitä innokkaita nais-ihmisiä varuskunta-alueen maastossa varsin antaumuksella mäkiä ylös ja alas, kuopista suuremmin piittaamatta. Tässä on pakko mainita, että kukaan ei loukkaantunut, vaikka meno oli välillä vähän vauhdikasta. Suurimmalla osalla taisi tunnelma kuitenkin lähennellä hurmiota!

Ajelun jälkeen maistuikin sitten aamupala ja viikonlopun elämykset jatkuivat tehtävärasteilla. Nyt pääsimme ampumaan RK:lla sekä pistoolilla. Ehkä olin ainoa, ehkä en, mutta rynnäkkökiväärin latausääni ja ruudin (?) haju jättivät pysyvän muistijäljen. Kerta kaikkiaan upea kokemus! Jospa vielä joskus uudelleen……..  Koska kaikki eivät mahtuneet samalla kertaa ampumaan, oli meillä myös tehtävärata, jossa suoritettiin erilaisia, enemmän tai vähemmän, varusmieselämää likeltä liippaavia toimia. Mielenkiintoisia juttuja, kaikki tyynni.

Sitten olikin aika luopua armeijan varusteista, pukeutua siviilivaatteisiin, jonka jälkeen emme olleet enää tuntea toisiamme J ja suunnistaa muonituskeskukseen päivälliselle. Kurssin päätössanat lausui kurssinjohtaja Matti Bärling,, kurssin vääpeli Marjo Tuomaranta sekä varakurssinjohtaja Riitta Heikkilä. Ammunnan parhaimmat osujat palkittiin ja kaikki saivat todistukset upean viikonlopun päätteeksi.

Tietoa, taitoa ja etenkin elämystä saimme runsain mitoin! Ne fiilikset, jotka viikonlopun jälkeen jäivät, kantavat pitkään. Uskon, että ainakin joku nuorista naisista tulee hakeutumaan varusmiespalvelukseen. Meille, joilla on ollut tai on parhaillaan lapsi varusmiehenä, on erittäin mielenkiintoista saada kosketuspintaa myös tuohon, vielä kovin miehiseen maailmaan. Puhumattakaan niistä kansalaistaidoista, joita viikonloppuun sisältyi, niistä on aina hyötyä. Toivottavasti kaikkia oppeja ei tarvita, mutta on takaraivossa jokin ajatus sitten, jos kuitenkin……

Jaana Westerholm

Kokemuksia kurssinjohtamisesta kurssinjohtajana ILIMATAR 2012-harjoituksessa

Hei kaikille!

Ajattelin kirjoittaa omia kokemuksiani miltä tuntuu kurssinjohtaminen tällaisessa NASTA- harjoituksessa. Tarkoituksenani on saada muutkin innolla ryhtymään kurssinjohtajiksi, jos sellainen mahdollisuus vaan tarjoutuu! Opiskelijoille erityishuomio.. jos haluat suorittaa joitain opintoja tällaisessa harjoituksessa, se on mahdollista. Itse suoritin toimiessani kurssinjohtajana TYHANK- opintojakson. (Selkokielellä sanottuna terveyttä ja hyvinvointia edistävän tutkimus- ja kehittämistoiminnan opintojakso). Kannattaa olla hereillä ja puhua vastaavien opettajien kanssa täyttäisitkö jonkun opintojakson osaamistavoitteet tällä tavalla. Jos täyttää, niin sitten vaan harjoituksen johtoon yhteyttä ja ideariihi pystyyn! Harjoituksessa kun kirjoitetaan joka päivälle lehti, niin tähän voisi olla kirjoittamassa juttuja tai ottamassa valokuvia. Vain omat ideat ovat rajana. Tässä on linkki omasta loppuraportistani kurssiin liittyen; http://tyhank.wordpress.com/blogit-ja-linkit/opiskelijat/ .

Omalta osaltani sain tiedon tästä harjoituksesta koulun sähköpostiin, jossa tarjottiin mahdollisuus saada opintopisteitä osallistumalla tähän harjoitukseen. Katselin kurssit läpi ja ajattelin että voisin osallistua maastotaitoihin kurssilaisena tai olla kouluttamassa maastotaitoja oman taustani (armeijan käymisen) vuoksi. Monen viestirumban jälkeen tarjottiin mahdollisuutta ruveta Turvallisesti vesillä- kurssin kurssinjohtajaksi. Eikä minun tarvinnut montaa kertaa miettiä otanko ”haasteen” vastaan vai en. Parin viikon päästä olikin ensimmäinen tapaaminen, jossa oli NVL:npääsihteeri, harjoituksen johtoryhmä sekä muut kurssinjohtajat. Jännitin kovasti miten tällainen ”juniori” ja keltanokka sinne kovien konkareiden sekaan sopii. Oli kuitenkin kiva huomata miten hyvin minut otettiin joukkoon mukaan. En ole aiemmin ollut NASTA- harjoituksissa mukana, joten kaikki oli minulle täysin uusia juttuja. Näihin sain koulutuspäälliköltä paljon apua ja vinkkejä miten kannattaa lähteä kurssia suunnittelemaan.

Turvallisesti vesillä- kurssi oli hyvä valinta, koska mitään ei ollut valmiina. Sain itse luoda erilaisia kontakteja soitellessani mahdollisesti tuleville kouluttajille, suunnitella koulutusaikatauluja ja koulutusaiheita (koulutusaiheiden raamit tulivat NVL:n puolesta, koska heillä on tavoitteet jotka kurssilaisten tulisi osata kyseisen kurssin jälkeen). Hivenen haastavaa oli saada nivottua kaikki yhteen (ainakin aikataulujen osalta), esimerkiksi kuljetukset koulutus- ja majoituspaikoille, ruokailujen järjestäminen sekä tauotukset.  Näissä välimatkat olivat se haastavin tekijä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna kaikki kuitenkin toimi, mistään ei myöhästytty ja turhilta odottamisilta vältyttiin. (Joku sanoikin minulle eräässä palaverissa, että Mira sitten muistaa ettei tämä ole armeijan touhua että olisi kiire odottamaan…) :D

Johtaminen harjoituksen aikana oli pelkästään mukavaa. On tärkeää, että kurssilaiset ovat tietoisia mitä seuraavaksi tapahtuu (monella kun ei ole kurssin kurssiohjelmaa takataskussa), sekä on muistettu opastaa mitä varusteita tulee olla mukana seuraavalle koulutuspaikalle siirryttäessä.  Oli ilo katsoa miten hyvällä sykkeellä ja asenteella kurssilaiset olivat turvallisesti vesillä- kurssille tulleet. Turhasta ei nuristu ja aina löytyi maastoruokailussa ruuan jakajia ilman että olisin joutunut ”määräämään”. Kaikista palkitsevinta oli kuitenkin se hymy osallistujien huulilla kun he tulivat esimerkiksi ajamasta venettä tai riisuessaan pintapelastuspukuja pois päältään, kun he olivat käyneet järvessä ne päällä kellumassa.

Summa summarum, lähtisin heti uudelleen jos samanlainen mahdollisuus tulisi, ja toivottavasti seuraavissa harjoituksissa nähdään! J

- Mira -

Mira Hämäläinen on opiskelijana Savonia-ammattikorkeakoulussa, opinalanaan hoitotyön koulutusohjelma.

Elämänhallinta ja ruuhkavuodet

Viimeisen puolen vuoden aikana olen joutunut täysin vastoin tahtoani miettimään elämänhallintataitojani ihan uudesta vinkkelistä. LINNA 2012 –harjoituksessa kurssilistalle pompsahti yleisön toiveesta Arjen- ja ajanhallinta –kurssi, joka sai minut vetäisemään aamukahvini useammankin kerran väärään kurkkuun. Kuinka muka arjen hallintaa voi opettaa? Ja kuka voi sitä paitsi tulla minulle kertomaan kuinka arkeani pitäisi hallita? Minun elämänhallinnassanihan ei ole mitään muuta vikaa, se vain sattuu sisältämään niin paljon liikkuvia osia että toisinaan tulee väkisinkin vähän ahdasta.

Tykkään kovasti viljellä arjessani kaikkia pieniä lausahduksia, joista aika moni kertoo omasta arjestani. Ehdoton suosikkini on: "Päivä kerrallaan – ei näitä kahta jaksaisikaan". Päivät ovat täynnä tapahtumia ja viikon lopulla usein tuntuu, että olen elänyt yhden viikon aikana vähintään kahden viikon sisältöjä. 140 km työmatkat päivittäin, liikkuva maatalousalan verkko-opetustyö, kahden tyttären EK-koulutusbaletti, uimaseuran harjoitukset, pianotunnit ja vanhempainillat, 2-vuotiaan päivähoitoon viennit, lasten hammaslääkärit, neuvolat, labrat, terveydenhoitajat… Lisäksi kohtuullisen suuri maatila, yrityksen paperityöt, laskut, tiskit, pyykit ja muut kotihommat. Toisinaan tekisi mieli huutaa ääneen – kovaa ja korkealta.

Siltikin arjesta selvitään, koska se on täynnä mielekkäitä ja tärkeitä asioita. Ja elämä on opettanut pistämään palikoita järjestykseen. On lähtöjä, tuloja ja toisiinsa limittyviä menoja, joiden keskinäiset suhteet suunnitellaan ruutupaperille aina edellisen viikon lopulla. Välillä tuntuu kuin arki olisi tanssia, jonka koreografiassa pieninkin virhe suistaa koko esityksen kanveesiin. Lapset ovat oppineet, että yhteinen arki muodostuu jokaisen vastuista ja velvotteista, joista on pidettävä kiinni, jotta saadaan homma rullaamaan.

Joskus kuitenkin pelottaa, että nämä ruuhkavuosien kiireiset ajat tulee elettyä juosten läpi. Siksi pysähtymisillekin on ollut pakko varata aikaa. Joskus on pakko irrottautua itsekin ja ottaa etäisyyttä. Siihen sopivat hyvin työviikon päättävät taekwondo-harjoitukset tai esimerkiksi MPK:n tai Naisten Valmiusliiton harjoitusviikonloppu. Usein minulta kysytään, mistä kaikki tämä räiskähtelevä energia oikein kumpuaa. Luulen, että se kumpuaa itselle mieluisista tavoista irrottautua arjesta ja unohtaa yhteisön paineet, kiireisten arkipäivien vaatimukset ja ajanhallinnan hankaluus. Kyvystä hiljentyä arjen keskellä ja karata joskus oravanpyörästä ihastelemaan suonlaitaan loittonevia kurkiauroja lasten kanssa. Kyse ei ole ollenkaan siitä, onko sellaiselle aikaa vaan siitä että joskus on pakko olla itsekäs ja livistää. Vähän niinkuin lapsena kun olohuoneeseen kannettiin viltti ja piilouduttiin sen alle taskulampun kanssa pakoon muuta maailmaa.

Kuitenkaan pysähtyminen, työpäivän jälkeen irrottautuminen ja todellinen läsnäolo eivät ole itsestäänselvyyksiä. Niitä pitää ajatella ja ihan tarkoitushakuisesti pistää välillä kotonakin tietokone kiinni, avata syli lapsille ja olla paikalla henkisestikin. Tätä kaikkea olen kovasti tämän puolen vuoden aikana pohtinut ja lokakuun lopussa uskaltaudun lopulta itsekin Kainuun prikaatille MPK:n ja Oulun alueneuvottelukunnan järjestämälle Arjen- ja ajanhallinnan kurssille. Mutta pieni takaportti minulle edelleen on - en minä oikeasti näitä taitoja ole menossa opettelemaan, olenhan paikalla kurssinjohtajan roolissa. Senverran tiukassa taitaa edelleen istua ainakin minussa ajatus, että en halua omia elämänvalintojani kellekään selitellä. Ja eihän niissä minun elämänhallintataidoissani ainakaan mitään vikaa ollut... Vaan ei tässä kurssissa onneksi ole selittelystä kysymys vaan oman elämän palastelusta. Ja siitä, ettei kovinkaan usein tule oikeasti mietittyä, mistä asioista kannattaa pitää kiinni ja mistä päästää irti.

Ihminen on kokonaisvaltainen elukka ja se kaipaa paitsi leipää ja sirkushuveja, myös pikkuisen pysähtymisiä. Ja nyt sitä sitten mennään pysähtymään isommalla porukalla ja saamaan elämä järjestykseen kerralla. Tosin veikkaan, että kurssilla ei ole enää kouluttajaa tämän blogikirjoituksen jälkeen vaan Rahtolan Riikka juoksee lujaa pakoon mahdollisimman kauas Kainuusta. Taitaa sentään olla likkaa vaadittu että kahden päivän koulutus pistäisi tämän elämäni sekasorron järjestykseen :D

Riitta Alasalmi
Kirjoittaja on paitsi Oulun alueneuvottelukunnan sihteeri, myös 2-, 9 ja 10 -vuotiaiden lasten äiti keskellä ruuhkavuosien kimmahtelevaa kaaosta

Varaudu, elämä saattaa yllättää!

Varautuminen. Olen miettinyt sen merkitystä paljon kuluneen viikon aikana. Varautumisesta puhuttaessa käytän mielelläni vertausta kadulla kävelemisestä. Minun ei tarvitse pelätä, että kulman takaa tulee joku, riittää, että olen varautunut siihen. Tiedostan riskin ja osaan tulla kulman takaa sen vaatimalla tavalla. Oloni on paljon turvallisempi. Pelko ei lisää yksilön turvallisuuden tunnetta, sen sijaan varautuminen lisää.

Mutta,mutta… Aina ei kaikkeen voi tai osaa varautua. Mitä silloin pitäisi tehdä? Eipä hätää, jos jotain kuitenkin sattuu, voi vahinkoja pyrkiä minimoimaan. Sitä varten on hyvä olla tietoja ja taitoja, joita meistä useimmat ovat käyneet mm. Nasta-harjoituksissa oppimassa. Opit on hyvä pitää mielessä ja taitoja yllä kurssittamalla itseään lisää, jotta toiminta tarvittaessa tulisi selkäytimestä.

Vahinkoja ja selkäydintä aasinsiltana käyttäen, palaan reilun viikon taaksepäin. 14.9. lähdin normaalisti töistä neljän jälkeen. Tuttua, ruuhkaista reittiä ajelin kotia kohti. Jouduin pysähtelemään ruuhkassa paljon ja pysähdyin mm. jonottamaan pääsyä liikenneympyrään. En heti ymmärtänyt mitä tapahtui, kun olin jo ajanut tienposkeen ja löin hätävilkut päälle. Joku oli ajanut takanani olevan auton perään ja takanani oleva auto lennähti törmäyksen voimasta omaa autoani päin. No, syyllinen sanoi, että moka oli hänen ja soitti poliisit paikalle. Poliisien paikalle soittaminen on muuten yksi asia, mikä kannattaa aina tehdä, pienimmässäkin tapauksessa. Aina.

Poliisia odotellessa huomasin pään alkavan särkeä ja niska ja selkäkin vähän kipuilivat. No, tuohan on täysin normaalia tuollaisen peräänajon jälkeen. Onneksi olin ilmoittautunut lauantaiksi ja sunnuntaiksi joogakurssille, koska se tekisi ihan varmasti hyvää vähän jumittuneille lihaksille. Muistin kyllä, että aina liikenneturvallisuusopetuksen yhteydessä on mainittu, että varmuuden vuoksi pitäisi käydä tarkastuttamassa itsensä kolarin jälkeen, mutta ihan hirmuisesti ei houkuttanut lähteä viettämään vapaailtaa terveyskeskuksen nälkävuottakin pidempään jonoon. Sitä paitsi minulla ei ollut kuitenkaan mitään vakavaa, kyllä sen siinä jo tiesi, enhän olisi siinä muuten seisoskellut (erittäin pitkään) poliiseita odottamassa. Nauratti, kun poliisi sitten kysyi, että tarvitsenko lanssia. Teki mieli kysyä, että näytänkö tosiaan siltä. Ei, en tarvinnut. Kun asiat oli selvitetty, hurautin omalla autolla kotiin. Minun autoni sattui olemaan vielä ainoa, jolla ajaminen oli yhä mahdollista (en siis päässyt siitä vieläkään eroon).

Takaraivossa painoi ajatus siitä, pitäisikö kuitenkin lähteä näyttämään itseään lääkärille. Ääh, mielummin voisin mennä ajoissa nukkumaan, jotta jaksaisin lauantain joogata. Pari kaveria kuitenkin soitti ja vannotti menemään, joten lähdin. Parin tunnin odottelun jälkeen todella jo kadutti tuo päätös, mutta pääsin sitten lopulta lääkärille. Tutkittuaan niskani ja selkäni oli lääkäri sitä mieltä, ettei varmaankaan mitään ihmeellistä ole, mutta lähetti röntgeniin kuitenkin.

Odottelin aikani kuvien tuloksia ja olin tipahtaa tuolilta, kun hoitaja tuli hakemaan minua osastolle. Mitä, miksi?!? Minulla oli kuulemma pirstaleiset murtumat 5. ja 6. nikamassa ja piti ottaa lisää kuvia, jotta saatiin selville, täytyykö minut kiidättää Turkuun leikattavaksi. Leikattavaksi? Eihän minulla ollut mitään vaivaa, ei isommin mitään kipuakaan ja ei siinä olisi oikein ehtinyt mihinkään leikkaukseenkaan, kun olisi seuraavana päivänä se joogakurssi. Vaan niinpä kävi, että minun osaltani joogat on tältä vuodelta joogattu. Kaksi kuukautta olen nyt sairauslomalla ja pidän Philadelphia -kaulusta yötä päivää. Jos kipuja ei ollut silloin, niitä kyllä ilmeni seuraavina päivinä ihan omiksi tarpeiksi ja vaikuttaa siltä, että ne pitävät minulle seuraa vielä jonkin tovin. Autolla ajon voi unohtaa vähäksi aikaa, paha sitä on ajella, kun päätä ei saa kääntää eikä kallistaa. Arjesta tuli kaiken kaikkiaan melko haastavaa. Onneksi vain hetkeksi.

Vaikka oleminen ei nyt kovin herkkua ole, aikakin käy todella pitkäksi, en voi olla miettimättä, mikä tilanne olisi nyt, jos olisin lähtenyt joogaan lihaksiani vetreyttämään ja jättänyt röntgenet väliin. Todennäköisesti en kuulemma kävelisi tällä hetkellä. Metsissä vapaa-ajat rämpivän, MPK:n kursseihin koukkuun jääneen ja niistä arjen voimansa ammentavan yh-äidin elämä olisi mennyt täysin uusiksi. Todennäköisesti pysyvästi. Pelottava miettiäkin, miten lähellä tuo elämänmuutos todella oli.

En kyennyt varautumaan millään tavoin tuohon kolariin, koska en nähnyt yhden auton yli taakseni, mitä oli tapahtumassa. Olin hyvin lähellä jättää lisävahingotkin minimoimatta. Ja ikinä en unohda, ettei niin koskaan pidä tehdä. Aina, ihan aina pitää tarkastettavaksi mennä, oli kolhu miten pieni tahansa. Se on aivan yhtä tärkeää kuin poliisien paikalle soittaminen. Ilman poliiseja olisi todella paljon vaikeampaa hakea nyt vakuutuksista niitä korvauksia, jotka minulle kuuluu. Vielä vaikeampaa niiden hakeminen olisi neliraajahalvaantuneena. Yksi pitkäksi venynyt perjantai ja peruuntunut joogakurssi ovat hyvin pieni hinta siitä, että saan vielä liikkua. En nyt, mutta vuodenvaihteessa jo. Eli varaudu, ja ellet voi, hanki kuitenkin tietoa ja taitoa siitä, miten toimit oikein Mr Murphyn päättäessä tulla yllätysvisiitille. Kaiken varalta.

Jaana Välimäki

Kirjoittaja on Porin Seudun Maanpuolustusnaiset ry:n varapuheenjohtaja

Kasikasi ja muut tärkeät koodit

Trangia. Tangentti. Taajuus. Taito. Tahto. Taakse poistu!

Siinäpä muutamia termejä, jotka vähän aikaisempaa paremmin avautuivat syksyisen viikonlopun aikana Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen järjestämällä Naisten maastotaidot –kurssilla!

Perjantaina alkuillasta kokoonnuimme Yläneen Raasiin, jossa meitä oli vastaanottamassa kurssin johtaja, kurssin vääpeli sekä kouluttajia. Nimensä mukaisesti kurssi oli tarkoitettu naisille, ja meitä naisia pikkuhiljaa paikalle sitten löysikin tiensä loppujen lopuksi vain yhdeksän. Kuulemani mukaan ilmoittautuneita oli toki enemmän, mutta ilmeisesti epävakainen sää säikytti vielä viime tipassakin muutamia ilmoittautuneita perumaan tulonsa. Mutta sehän ei meitä läsnäolijoita haitannut! Otimme kaiken irti tästä kurssista ja saimmekin hyvin tehokasta ja ammattitaitoista koulutusta.

Ensimmäinen koitoksemme oli pukeutua sääntöjen mukaisesti armeijan varusteisiin, näkyvimpänä maastopuku (Vetoketju kiinni! Napit kiinni! Kaulus ylös ja alas!) Pukeutua kyllä jokainen tietysti osasi, mutta vaatteiden miehiset kokonumerot aiheuttivat vähän enemmänkin päänvaivaa, kun itse kunkin ahteri tuppaa olemaan hieman – hmm……, sanotaanko vaikka – anteliaammin muotoiltu kuin urospuolisilla lajitovereillamme.  Mutta ”rättimestareiden” kunniaksi on todettava, että kaikille löytyi vaatteet. Enemmän tai vähemmän istuvat…

Varustautumisen jälkeen olikin vuorossa puolijoukkueteltan pystytys.  Ja kunnon armeijan tyyliin, kun teltta oli saatu hienosti kasaan, se purettiin.  Ja pystytettiin uudelleen.  Mutta vain kerran. 

Kamiinakin saatiin sisään ja savupiippu (jota myöskin pakoputkeksi tuli kutsuttua) pystyyn, jopa lähes alta aikayksikön!  Myrskylyhdyn täyttö ja käyttökin käytiin läpi hyvin perusteellisesti, paloturvallisuussyistä, tietysti. Tämän jälkeen heräteltiin kamiinaan tuli ja kun kunnon lämpö alkoi puskea uskollisen yöllisen lämmönlähteemme poskilta, jäi yksi herrasmieskouluttajistamme kipinämikoksi siksi aikaa, kun me naiset ahkeroimme iltajuomiemme parissa. Osalle naisista oli trangian käyttö uusi kokemus, mutta niin vain kukin trangiapari sai iltateetä tai –kahvia aikaiseksi!

Kurssivääpelimme Anne oli meille järjestänyt runsaan ja maittavan iltapalan yhteistyössä Huovinrinteen muke:n kanssa. Eipä muuten kyllä päässyt nälkä yllättämään koko tämän kurssin aikana…. Joten suuret kiitokset vain kaikille muonitukseemme osallistuneille, näin jälkikäteenkin vielä!

Iltapalan jälkeen alkoi iltavapaa, mutta koskapa kaikilla oli työpäivä takana, suuremmat riennot ja tarinan iskennät jäivät herrasmieskouluttajiemme harteille.

Kipinämimmi –vuorojen jaon jälkeen alkoi telttaamme laskeutua pikkuhiljaa hiljaisuus. Eipä se makuupussissa nukkuminen nyt ihan kotivuodetta voita, mutta pieni epämukavuus kuuluu homman henkeen, joten me kyljellään nukkujat nyt sitten kotiutumisen jälkeen parantelemme lonkanalueen mustelmia, mutta nautimme oman vuoteen tilasta ja kääntymisen vapaudesta! Meitä oli siis puolijoukkueteltassa 10 naista ja kuulimme myöhemmin, että varusmiehiä telttaan mahduttautuu nukkumaan yhtäaikaisesti 17, joten meillähän oli tilaa ruhtinaallisesti! Ja silti vähän meni välillä potkiskeluksi, mutta sovussa herättiin kyllä kaikki aamusella…… Itse olen teltassa yöpynyt useastikin, mutta varsinaista kipinämimmi –vuoroa ei ole ollut tarvis koskaan kokea. Mutta täytyy sanoa, että metsän hiljaiset äänet, kamiinan hypnotisoiva humina ja tulen loimotus, sekä kanssa yöpyjien huokailut, pihinät, puhinat, kurinat ja kurnutukset kyllä olivat kokonaisuutena hauskakin kokemus ! Ja puhumattakaan siitä uskomattomasta tähtitaivaasta, joka metsän yllä tuntui olevan lähestulkoon kosketusetäisyydellä! Kyllä tämä taajamien valosaaste vie meiltä paljon, kun emme kykene tähtitaivasta näkemään – se kun sentään suurimmalle osalle ihmisistä on yksi luonnon tarjoamia meditatiivisia elementtejä, joka auttaa stressin ja ahdistuksen lieventämisessä.

 Lauantai-aamu alkoi aamutoimilla ja aamupalalla. Tämän jälkeen oli vuorossa radioviestinnän teoriaa ja käytännön harjoitteluakin, siis radiopuhelimilla. Herrasmieskouluttajamme Seppo alkoi päästä vauhtiin ja viihdytti meitä mitä mielenkiintoisimmilla tiedoilla ja tarinoilla, toki myös täyttä asiaa jakaen. Elämä YK-joukoissa ja muualtakin solahti sopivasti höysteeksi lähes asiaan kuin asiaan.

Yhteistyössä herrasmieskouluttajamme Bengtin kanssa saimme harjoitusmielessä radioyhteyden myös ihan meitä varten heräteltyyn radioamatööriin Turussa. Siinä yhteydessä tuli sitten selväksi mitä tarkoittaa koodi ”seiskakolmonen”….. Kuulemma jollekulle oli paljastettu myös koodin ”kasikasi” salaisuus, mutta minulle se on vain kuulopuhetta ;)

Kun radiopuhelinten kanssa oli häslätty ja viihdytetty alkeellisilla kommelluksilla kaikkia muita sopivalla taajuudella olleita kuulijoita, oli aika siirtyä herrasmieskouluttaja Benkun kanssa ensiaputaitojen pariin.

Lähtökohta tälle osiolle oli se, miten maastossa voi antaa ensiapua, kun ei mukana ole juuri muuta kuin omat ja uhrin vaatteet.  Jos oikeaoppisesti metsään lähtiessään varustautuu, mukana pitäisi olla vähintään vesipullo, puukko ja ensisidepakkaus. Mutta koska niin kovin usein, ainakin me ”metsässä piipahtajat”, lähdemme metsään vain marjavasu kädessä keikkuen ja pari talouspaperin palaa taskussa, hädän varalle, oli todella aiheellista miettiä ihan oikeasti, että mitäs sitten tehdään, kun se vahinko käy…

Harjoittelimme myös sitä, miten vaatteista ja puista rakennetaan paarit, tai miten kaksi ihmistä voi kuljettaa kolmatta istuma-asennossa. Miksi, miten ja miten pitkälle. Näihin kysymyksiin saimme vastauksia.

Turun Heikkilän kasarmin sotilaskotinaisilla oli myös koulutusviikonloppu ja siksipä meitä hemmoteltiinkin kolmella myyntiauton piipahduksella leirialueellamme viikonlopun aikana! Tuli sitten syötyä munkkeja enemmän kuin vuodessa keskimäärin….. äärettömän herkullisia, muuten……

Lauantai-iltapäivän ohjelmassa oli suunnistuksen alkeita, teoriaa ja käytäntöä. Tähän ”kolmen koon” istuntoon tarvittiinkin sitten jo kaksi herrasmieskouluttajaa – Seppo ja Kari. Kyllä oli vähällä, etteivät kartan koukerot ja kompassin vääntäminen käynyt ylivoimaiseksi, mutta eikö vain siitäkin, yhteistuumin ja toinen toisiamme auttaen, selvitty! Tosin olisi kyllä aiheellista kaivaa kaapin kätköistä se ikuvanha kompassi ja hommata lähialueen suunnistusseuralta kartta, ja lähteä ihan oikeasti harjoittelemaan, ei siitä muuten mitään valmista synny….. Mutta täytyy kyllä myöntää että näillä miehillä ei kärsivällisyys ihan heti lopu!

Päivällisen jälkeen jatkettiin luennolla aiheesta PV tänään. Koska äänessä oli herrasmieskouluttaja Seppo, ei kukaan nuokkunut penkillä, vaikka olikin vatsat aivan ihan liian täynnä maukasta ruokaa.

Ennen lauantaisaunaa on tietysti saunalenkki, ja se hoidettiin nyt suunnistusharjoituksella. Harjoitus oli hyvä, ei liian hankala, mutta riittävän haasteellinen, niin että kaikki parit rastit löysivät ja saivat enemmän tai vähemmän hikeä pintaan…. Tosin kurssivääpelimme Anne yritti väittää, että olimme aivan liian nopeita, kun ei ollut sauna vielä valmis, kun jo ensimmäiset saapuivat maaliin! Eihän se siitä johtunut, että rastit olisi olleet liian helppoja, meillä naisilla vain motivaatio ja asenne oli kohdillaan! ;)

Saunominen, puhdistautuminen, grillimakkarapainotteinen iltapala – oi autuutta! Kaiken tämän jälkeen esiin ilmaantui tumma italialainen komistus – herrasmieskouluttajamme Karin harmonikka. Meitä ilahdutettiin komialla soitannalla ja herrasmieskouluttaja Sepon laululla, viriteltiinpä siinä vähän yhteislauluakin!

Tämän kaiken jälkeen oli kyllä uni kaikilla herkässä, mutta ennen nukkujukan kainaloon laskeutumista oli ohjelmassa tietysti kaminan lämmitys ja yövalon sytytys myrskylyhtyyn. Kipinämimmi vuorot jaettiin taas sulassa sovussa ja eipä aikaakaan kun hiljaisuus laskeutui majoitteeseemme.

Sunnuntaina aamupalan jälkeen pakattiin omat kamat, purettiin kamina, laskosteltiin teltta pussiinsa (jälleen jäi vielä tilaa pussiin… ) ja siirryttiin viimeisiin koulutusosioihin. Koskapa meillä kaikilla oli niin mukavaa, harjoiteltiin– ihan muodon vuoksi vain – sulkeisiakin. Riviin järjestäytyminen, lepo, asento ja käännökset mihin milloinkin meni miten meni, mutta kerran herrasmies on aina herrasmies: Seppo antoi loppulausuman, että ”hyvin meni” ! Ai niin, ja kyllä me marssittiinkin, marssilaulut jäi nyt tällä kertaa tuohon vanhaan tuttuun ”Jänis istui maassa” –luikautukseen, mutta herrasmieskouluttajamme Kari: kyllä me sitten ensi kerralla osataan jo se toinenkin laulu!

Sitten olikin vuorossa enää radiopuhelinten käytön harjoittelun kertaamista ja laseraseilla ammuntaa.  Vähän tuntuu, että sitä ammuntaa oli odottanut joku muukin kuin allekirjoittanut…… Laseraseina oli rynnäkkökiväärin ”näköisversio” sekä pistooli.  Järjestipä herrasmieskouluttaja Kari leikkimielisen kilpailunkin, jonka allekirjoittanut suureksi onnekseen voitti mutta vain pienellä piste-erolla seuraavaksi tulleisiin. Kyllä oli reteetä tulla kotiin lomilla olevan upseerikokelaan luo ja heilutella vähän mitalia… Että ”osaa se äitikin”…..

Sitten olikin enää vuorossa loppupuheet, jäähyväiset ja varusteiden luovutus.

Itse nautin leiristä suunnattomasti ja uskon että kaikki muut kahdeksan kurssikaveriani kyllä ovat samaa mieltä kanssani! Meitä oli kaiken ikäisiä, - kokoisia ja –kuntoisia naisia paikalla, ja kaikki pärjäsimme vallan mainiosti! Pientä seikkailuhenkeä ja joustavuutta esim. hygieniatason vaatimuksissa pitää löytyä,  mutta alkeellisuushan on vain osa metsäelämän viehätystä!

Lämmin, sydämellinen kiitos vielä kerran kaikille kouluttajillemme, järjestäjille sekä kurssikavereille – teimme yhdessä hienon viikonlopun!

Seiskakolmet vaan kaikille J

Jaana Westerholm

ps. Kuulopuheet kertoo, että koodi ”kasikasi” tarkoittaisi että ”Rakastan sinua”…….

Kesäloman katsaus hävittäjäilmailuun

Viikonloppu 3.8.–5.8.2012 oli minulle unohtumaton kokemus, kun osallistuin Naisten Valmiusliitto ry:n järjestämään Ilimatar 2012 -harjoitukseen Siilinjärvelle. Kyseessä oli tasan kolmaskymmenes NASTA-harjoitus, jonka kurssitarjonta käsitti mm. sovittelutaitoja, vesillä turvallisesti liikkumista, viestintää kriisitilanteissa ja tutustumista ilmapuolustukseen.

Kursseista kiinnostavin oli ehdottomasti viimeiseksi mainittu. Se kiinnosti niin monia naisia, että kursseja järjestettiin kaksi identtistä. Ilmapuolustuskurssilla tutustuttiin mm. Suomen ilmavoimien koulutusjärjestelmään, lentokalustoon ja Karjalan Lennoston tukikohtaan.

Olin iloinen kuullessani, että pääsen osallistumaan kyseiselle kurssille, vaikkakin olin varannut vain jonotuspaikan. Olin yksi harjoituksen nuorimmista osanottajista, seitsemäntoistavuotias. Kurssin alaikäraja oli 15, osallistujien keski-ikä oli 40–60 vuoden paikkeilla. Vanhin osallistuja oli 80 vuotta. Osallistuin harjoitukseen aivan ensimmäistä kertaa.

Perjantaina tapahtui kurssin avaus ja yhteisluento, jolla esiteltiin tukikohtaa. Majoitus tapahtui kasarmin 12 hengen tuvissa, ja vaatetuksen saimme varuskunnalta – maastopukua, petivaatetta, sadeviittaa. Jo ensimmäisenä päivänä pääsimme seuraamaan kiinnostavaa luentoa Suomen ilmastrategisesta asemasta sekä Karjalan lennostosta ja sen roolista itäisen ilmatilan valvojana. Kurssimme kouluttajina ja toimivat mm. everstiluutnantti Heikki Lahtela ja puolustusministeriön hallintoyksikön johtaja Hannu Antikainen.

Lauantaina tutustuimme lentokalustoon, mm. F-18 Hornet -hävittäjiin ja lennoston polttoaine- ja käyttöhuoltokalustoon. Näimme millainen on hävittäjälentäjän G-puku ja varustus sekä mielenkiintoisen HMS-kypärän (Helmet-Mounted Sight), joka mahdollistaa päätä kääntämällä tapahtuvan tähtäämisen ja tähtäyksen lukitsemisen.

Sunnuntaiaamu alkoi sotilaspastorin pitämällä aamuhartaudella ulkona. Viimeiset luennot käsittelivät selostetta ja hälytyspalvelua sekä modernia ilmasodankäyntiä.

Naisten Valmiusliiton puheenjohtaja, entinen Suomen puolustusministeri Anneli Taina puhui kurssilla myös huomattavista ajankohtaisista turvallisuusriskeistä Suomessa, joihin sota ei tietenkään lukeudu. Näistä esimerkkejä olivat suuret myrskyt ja niiden aiheuttamat tuhot ja yksilön syrjäytyminen yhteiskunnasta, mutta myös pienempiin asioihin pyritään kiinnittämään huomiota turvallisuuden maksimoimiseksi; vaikkapa porraskaiteen pituuteen.

Kurssin loputtua saldo oli tämä: ajatukseni vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamisesta vahvistui. Mieluisin linjakin olisi tiedossa, ELSO-joukot (elektroninen sodankäynti) ovat lähimpänä osaamisalaani. Lisäksi ymmärsin harjoitusten tärkeyden: kansalaisten valmiutta ja tietoa hätä- ja kriisitilanteissa pyritään kartuttamaan mahdollisimman paljon. Ei sellaisenkaan, joka ei palvelusta ole käynyt – ja vieläpä sen ikärajankaan ylittänyttä – tule jättää aivan neuvottomaksi.

Kursseilta saa paljon kokemuksia, ohjeita, taitoja ja kontakteja. Harjoitusten vapaaehtoisuus takaa vielä osallistujien motivoituneisuuden, ja sellaisten ihmisten läsnäolo on epäilemättä miellyttävää.
Seuraavan vuoden toukokuun harjoitusta odotan innolla.

Tessa Partanen
Kirjoittaja on kajaanin teknologialukion opiskelija ja NASTA-harjoituksen ensikertalainen

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kajaanissa ilmestyvässä KotiseutuPlus -lehdessä.

Havuja, perkele!

Enpä olisi koskaan uskonut tulevani tähän elämänvaiheeseen, jossa aloittaisin lauseen sanomalla: ”Kun minä olin nuori…”. Pakko ihan ajokortista tarkistaa, minkä ikäinen dinosaurus oikein olenkaan! Totuus kuitenkin on, että moni asia oli toisin kun olin nuori ja moni noista toisin olleista asioista oli paremmin.

Koiralenkillä tänä aamuna leukani loksahti kun katsoin lähipuistomme roskakasoja. Muovikasseja, kaljapahveja, hampurilaiskääreitä, tupakannatsoja, purkkia ja pulloa jos minkämoista…tai hetkinen, pulloja ei niinkään, sillä tästä puistosta on tullut pullonkerääjien paratiisi. Keräystuloksilla tukitaan läheisen S-marketin pullonpalautusautomaatit päivä toisensa perään, joten tarjoaahan tämä juhlijoiden välinpitämättömyys omalla tavallaan elinkeinon eräille, mutta se ei kuitenkaan riitä oikeutukseksi käyttäytyä epäsosiaalisesti. Mikä ihme näitä ihmisiä riivaa???

Roska-astioita on koko puisto täynnä, ne tyhjennetään säännöllisesti ja jopa puiston estetiikasta on tingitty raahaamalla paikalle valtavan suuret jätesäiliöt. Ilmeisesti kotikasvatuksessa on kuitenkin jokin mennyt hakoteille, sillä roskat lojuvat roskasäiliöiden ympärillä. Vai olisivatkohan promillit haitanneet tähtäystarkkuutta…

Minua järkyttää kun näen, että joku heittää tyhjän karkkipussin kadulle, sen kummemmin asiaa edes noteeraamatta. Mielestäni tällainen käytös kertoo jonkinasteisesta empatiakyvyn ja omanarvontunteen puutteesta. Eivätkä ne ole ainoastaan nuoret, jotka käyttäytyvät ikävästi ympäristöään kohtaan. Naapurini toimii aktiivisesti lähipuistomme valistusryhmässä. Tädit käyvät ojentamassa puistossa juhlijoita ystävälliseen sävyynsä ja muistuttavat retkeilijöitä roska-astioiden olemassaolosta. Eräänä iltana naapurini näki ryhmän siististi pukeutuneita kolmekymppisiä, selvästikin koulutettuja pariskuntia, tekevän lähtöä puistosta ilman aikomustakaan siivota jälkiään. Siihen jäivät nurmelle pizzarasiat ja tyhjät kuohuviinipullot. Naapurini kysyi: ”Aiotteko tosiaankin jättää nuo kaikki tuohon?” , johon ryhmän alfauros totesi ylimielisesti: ”Siinähän sinulle miettimistä illaksi.”

Nuoruudessani oli yksi asia ylitse muiden paremmin. Vanhemmilla rouvilla oli poikkeuksetta joko kävelykeppi tai valtava käsilaukku, johon oli pakattu kaikki mahdollinen, paitsi keittiön lavuaari, kuten Englannissa sanotaan. Sellaisella käsilaukulla oli hyvä humauttaa nenäkkäitä räkänokkia niin että hippulat vinkuivat. Näinä aikoina tuskin uskaltaa suutaan avata, kun on yritettävä selvitä hengissä täällä raadollistuvammassa viidakossa, jossa huligaanit saattavat näköjään olla ihan minkä ikäisiä vain.

Kävin juuri Roomassa ja voi mikä nautinto olikaan kun jokapäiväinen kanssakäyminen oli täynnä pieniä huomionosoituksia toisia kohtaan. Ihmiset tervehtivät, kiittivät, auttoivat ja hymyilivät. Olen aikoinani asunut puoli vuotta tuossa ikuisessa kaupungissa joten tiedän, ettei tämä kokemus ollut vain loman luomaa harhaa. Mentaliteetti Italiassa on erilainen, no niin, luonnollisesti säästäkin johtuen, mutta sitä suurempi tekijä on perhe. Italiassa perheet ja ystäväpiirit ovat laajoja, niihin luetaan kaikki elossa olevat sukulaiset ja tuttavat, eikä yksilöllisyyttä korosteta samoin kuin meillä. On selvää, että egoismi lisääntyy ja narsisteja syntyy koko ajan lisää, jos yhteiskunnan perusmottona on: Minä, minulle, minulla. Meikkimainoskin saarnaa: Koska olen sen arvoinen. Minkä ihmeen arvoinen? Tuuheiden hiuksien? Sileän ihon? Selluliitittomien reisien? Suoraan sanoen, olisin paljon mieluummin siistin ja miellyttävän ympäristön arvoinen.

Kotoa saamani perusohje elämään oli: Ole hereillä! Tällä tarkoitettiin valppautta ja varautumista. Juuri niitä ominaisuuksia, joita Naisten Valmiusliittokin edistää. Siksi rakastan työtäni!

Lilli Earl

Kirjoittaja on Naisten Valmiusliitto ry:n toimistosihteeri.

Erityisryhmä mukana LINNA-harjoituksessa Kajaanissa

Olin toivonut jo pitkään että mahdollistettaisiin myös erityisryhmän osallistuminen Nasta harjoituksiin ja keskustellut siitä myös pääsihteeri Lotta Mertsalmen kanssa, joka ei nähnyt estettä sen järjestämiselle.

Kun alettiin rakentaa ohjelmaa Linna 2012 harjoitusta varten, tein ehdotuksen alueneuvottelukunnan kokouksessa, että nyt olisi hyvät mahdollisuudet järjestää erityisryhmälle oma kurssi ja näin mahdollistettaisiin myös heidän tulo mukaan Nasta harjoitukseen. Olikin mukava saada myötämielinen tuki alueneuvottelukunnalta kurssin järjestämiseksi ja yhdessä Aila Alasalmen kanssa laadimme rungon erityisryhmälle jonka nimeksi tuli Elämyksiä ja arjen turvallisuutta. Ideoita erilaisista pienistä kursseista syntyi vauhdilla ja niistä kokosimme toimivan kokonaisuuden kolmelle kurssipäivälle.

Sovimme että kurssilaisia olisi vähintään kymmenen ja enintään kuusitoista osallistujaa, sillä erityisryhmän onnistumisen kannalta oli suunniteltava sopivankokoinen toimiva ryhmä ja sille vetäjät. Lupauduin kurssin johtajaksi, ja oikeaksi kädeksi sainkin mukaan Leena Toropaisen jolla on pitkäaikainen kokemus erityisryhmien kanssa toimimisesta.

Kurssille osallistujat koostuivat oululaisista, eri-ikäisistä ja innostuneista mukaan lähtijöistä. Mietimme kuljetusta Oulusta Kajaaniin ja takaisin mahdollisimman vaivattomasti ja edullisesti, niin päädyimmekin omien autojen käyttöön matkojen tekemiseksi. Yksi autoista jouduttiin vaihtamaan Vaalassa taksiin, eli elämyskurssi pyörähti käyntiin jo alku taipaleella, vaan tulimme vähän aikataulussa jäljessä mutta mukaan ehtineinä perille. Marssiharjoituksista jäimme pois matkasta, mutta perässä tulimme reippaasti ja innolla saamissamme maastopuvuissa joka oli jo melkoinen ihmettelynaihe näille osallistujille.          

Ensimmäinen päivä alkoi muiden mukana, kunnes seuraamme liittyi Satu Hujanen joka johdatti meitä kierroksella ympäri varuskuntaa kertoen mielenkiintoisesti eri kohteista ja kurssilaiset innolla tekivät Sadulle paljon kysymyksiä, sillä tämä kaikki oli uutta ja ihmeellistä.Seuraavana oli vuorossa tulipalon ehkäisy ja kuinka tulee toimia jos tulipalo syttyy, ryhmälle kertoi Tarja Lukin mielenkiintoisesti luentosalissa. Runsaiden ruokailujen sekä iltapalan jälkeen jokainen oli valmis jo nukkumaan tuvan hiljaisuudessa.

Toisena aamuna herätys alkoi reippaalla musiikilla johon kaikki heräsivät, ja ihmetys oli suuri mihin nyt lähdettäisiin. Marssittiin vaateet puettuamme reippaasti aamupalalle ja sen jälkeen itsepuolustusta harjoittelemaan urheiluhalliin pehmeälle alustalle ja hyvin se sujui kaikkine kuperkeikkoineen sekä keppijumppa kokeiluineen. Heidi Eronen oli taitava opettaja ja halusi myös opastaa kuinka voidaan eläimiä turvallisesti kohdata. Ruokailua välissä ja lähdimme katsomaan Heidin kanssa kuinka hienoja kalustoja varuskunnan alueelta löytyy, monet hienot kuvat otettiinkin isojen autojen luona.

Ensiaputaitoja opeteltiin oikein kunnolla kädestä pitäen ja potilasta elvyttäen, kaikki osallistuivat hienosti harjoituksiin ja 112 tarroja liimailtiin useisiin kännyköihin ja lompakkoihin muistuttamaan minne soitetaan hätätilanteessa.

Illanvietto yllätti varmasti kaikki meidän ryhmässä, niin mukavaa oli ohjelma. Muistoja monella oli isän tai isoisän kertomuksista minkälaista on oikea sota. Taas valokuvia tuli ottaa kun lupa saatiin kuvata myös esiintyjistä ja vaikka olemalla heidän kainalossa. Sauna odotti lämpimänä ja melkein kaikki ryhmäläisemme sinne lähtivätkin, tie oli liukas ja onneksi ei kukaan päässyt kaatumaan kun varoen kuljimme toisiamme tukien. Porukka oli iltapalan jälkeen ihan valmista untenmaille ja odottamaan viimeistä elämyspäivää.

Kolmannen päivän aamuna herätys oli lempeämpi eikä kovaa musiikkia, sitten tulikin laittaa vaateet päälle ja aamupalalle. Hienosti osasimme marssia kun kävimme syömässä varuskunnan ruokalassa, oppi alkoi mennä perille.

Oli hyvä aloittaa jo pakkaaminen ja petien tyhjennys jo aamusta, sillä emme olleet mikään nopea ryhmä. Sitten tuli jo lähteä kuuntelemaan isä Penttiä luentosalille jonne saimmekin autokyydin, pieni haaveri pääsi sattumaan Helille kun sormet jäivät ovenväliin autossa, mutta apu oli heti lähellä ja hoito tapahtui niin nopeasti että kaikki olivat ihmeissään myös itse loukkaantunut. Luento johdatteli ajattelemaan läheisiä ihmisiämme ja kuinka kohtaamme heitä arjessa, sehän onkin erityisen tärkeää vammaisille ihmisille.

Palautteita teimme yhdessä ja erikseen, sillä kaikki eivät osanneet kirjoittaa vaan kertoivat kokemuksiaan. Todistuksien jako oli juhlallista puuhaa ja tunne että kohta kaikki päättyy teki olon haikeaksi. Loppujuhlaan osallistuttiin hienosti ja tunnelma oli käsin kosketeltavissa, kiitospuheita kuunneltiin tarkkaavaisesti ja suorassa koitettiin rivissä myös pysyä. Kiireesti lähdettiin pakkaamaan loput tavarat ja palauttamaan varastolle josta olimme ne hakeneet.

Kotimatkalle päästiin hyvissä ajoin ja illansuussa jokainen oli päässyt omaan asuntoonsa turvallisesti elämyksiä ja arjen turvallisuutta harjoitelleena, oltiinhan yhtä hyvin erilaista kokemusta rikkaampia.

Melkein kaikkia olen tavannut myöhemmin Linna-harjoituksen jälkeen, joitkin jopa useitakin kertoja. Paljon on puhuttu kuinka ihmeellinen kokemus oli, mitä kaikkea kurssin aikana tehtiin ja opittiin. On tullut paljon toivetta päästä uudestaan mukaan Nasta-harjoituksiin niin mukavaa oli, ja myös kaverit ovat halukkaita pääsemään mukaan näihin harjoituksiin, kun ovat kuunnelleet kertomuksia ihmeellisestä matkasta Kajaaniin ja varuskuntaan.

Toivotaan että jatkossa huomioitaisiin myös erityisryhmien tarve päästä mukaan kursseille ja saada samanveroisina mahdollisuus osallistua harjoituksiin, sillä jos jotkut, niin juuri he tarvitsevat arkeensa turvallisuuden tuntua. Kaikki sujui suunnitelmien mukaisesti ja vaikka ryhmä työllistikin enemmän kuin ehkä tavallinen ryhmä, on hyvä mieli kun on voinut olla tarjoamassa hienoa kokemusta näille ihmisille. Kiitos vielä kaikille suunnattomasta avusta jota saimme, ja myötämielisyydestä ryhmää kohtaan, se mahdollisti että onnistuimme kun ensikertaa kokeilimme erityisryhmän mukaantuloa harjoituksiin ja kaikille jäi hienoja muistoja onnistuneesta Linna tapahtumasta.

Lämpimin terveisin kurssin johtaja Hannele Salmi

Vapaudenristin yllättävä historia

Tiedättehän Mannerheimin Suomen äideille osoittaman päiväkäskyn, jollainen on jokaisen suomalaisen kirkon seinällä.  Päiväkäskyssään ylipäällikkö Mannerheim vakuuttaa armeijan kunnioitusta äideille, kiittää heitä puolustustaistelun henkisen pohjan luomisesta, sekä ottaa osaa kaatuneiden sotilaiden äitien suruun, toivoen samalla, että puolustustaistelu turvaisi paremman tulevaisuuden. Päiväkäskyn kanssa yhteen kuuluu oleellisesti Vapaudenristi kultaisin miekoin.

Tämä suomalaisten kunniamerkkien historiassa ainutlaatuinen, äideille vuoden 1942 äitienpäivänä myönnetty Vapaudenristi on tulosta nuoren rintamavänrikin, Toivo Jussilan tammikuisen yön hiljaisista hetkistä. Jussila oli asemissaan ajatellut omaa äitiään, sekä tuolloin raskaana ollutta sisartaan, joka oli hiljattain saanut tietää miehensä kaatuneen rintamalla. Sisar joutui jatkamaan raskasta arkea tunnemyllerryksen vallassa, kantaen rintansa alla lasta, joka ei koskaan näkisi isäänsä. Yön pimeinä tunteina Toivo Jussila päätti kirjoittaa kirjeen ylipäällikkö Mannerheimille ja ehdottaa Vapaudenristin myöntämistä kaikille Suomen äideille seuraavana äitienpäivänä.

- Tällainen kunnianosoitus olisi maailman ensimmäinen äitejä kohtaan. Kirjoitan tämän ajatuksen näin aikaisin, sillä hetkeä milloin saan kutsun isänmaan edestä, en tiedä. Teen ehkä väärin, kun häiritsen teitä herra Sotamarsalkka, mutta tekisin väärin sydäntäni kohtaan, jos en tätä kirjoittaisi miehelle, joka on niin likellä pientä, mutta urheaa kansaa…

Marsalkka Mannerheim otti kirjeen vastaan liikuttuneena, eikä aikaakaan kun hän ilmoitti päättäneensä antaa Vapaudenristin kaikkiin kirkkoihin, kaikille äideille. Sodan jälkeen Vapaudenristejä ryhdyttiin jakamaan myös yksityishenkilöiltä tulleiden aloitteiden perusteella.

Aikaansaavan Toivo Jussilan tytär, Naisten Valmiusliitto ry:n puheenjohtaja Anneli Taina jatkaa isänsä maanpuolustushengen perinnettä vapaaehtoisen maanpuolustuksen ja varautumisen saralla.. Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtajana leipätyönään toimiva puheenjohtaja Taina kertoo isänsä olleen iloinen ja ylpeä kirjeensä saamasta myönteisestä vastaanotosta.

- Asia oli isälle merkittävä koko hänen elämänsä ajan. Hän piti myös tärkeänä, että uusissakin kirkoissa on Vapaudenristi-taulu, jotta perinne siirtyisi sukupolvelta toiselle. Olen kiitollinen sotiemme veteraaneille siitä, että he ovat pitäneet huolen taulun sijoittamisesta uusiin kirkkoihin. Vapaudenristi on myös eduskunnassa erityisellä paikalla valtiosalissa.

Anneli Tainan lapsuudenkodissakin Mannerheimin huomionosoitus oli kunniapaikalla. Tällä hetkellä se on Tainan veljen kodissa ja juhlistaa muun muassa yhteistä itsenäisyyspäivän viettoa. Vapaudenristit maamme kirkoissa puolestaan muistuttavat hiljentymään tulevia vierailijoita siitä, kuinka sodan vaikutukset iskivät voimalla kotirintamalla, missä arjen oli jatkuttava kaikesta huolimatta. Se oli naisten arkea ja Toivo Jussila piti huolen siitä, ettei tuo työ jäänyt huomiotta, eikä ilman ansaitsemaansa arvostusta.

Lilli Earl

- Kirjoittaja on Naisten Valmiusliitto ry:n toimistosihteeri

Ihmisen sisäinen turvallisuus

Linna - harjoituksen viimeisenä päivänä kolme kurssia kokoontui kuuntelemaan tunteita herättävää RovastiPentti Hakkaraisen luentoa aiheesta ”Ihmisen sisäinen turvallisuus”.  Isä Pentti on Kajaanin ortodoksisen seurakunnan eläkkeellä oleva kirkkoherra. Kirkkoherran tehtävää hän hoiti vuosina 1973- 2011.

Isä Pentti luotasi aihetta ortodoksisen kirkon terapeuttisen, ihmisen kokonaisvaltaisen eheytymisen kautta. Jo varhaisimmissa Bysantin ajan kulttuurissa tunnistettiin ihmismielen käsittelemättömät traumat ja kätketyt häpeän, narsismin ja voimattoman vihan jäljet. Näiden samojen kipeiden aiheiden parissa elämme myös tänä päivänä.

Ihmisen kokema sisäinen turvattomuus syntyy Isä Pentin mukaan usein varhaislapsuuden kokemusten kautta. Kun pieni lapsi etsii äitinsä kasvoilta rakkauden osoitusta ja äiti kääntääkin toistuvasti pään pois lapsesta, osoittaa hän samalla kylmää poissaolevaa läsnäoloaan. Äidin elämäntuska ja huolet heijastuvat lapseen, joka kaipaa läheisyyttä, turvaa ja hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Lapsi kommunikoi voimakkaasti kehonsa kautta. Iholle tuleminen, sylissä pitäminen ja hyväily antavat lapselle perusturvan tunteen, kun taas lapsena kosketusta vaille jäänyt lapsi kokee aikuisenakin säälittävää itseinhoa ja ruumiin häpeää.- Perheväkivalta näkyy juuri äidin kaipauksena. Raskaita taakkoja kannettavaksi aikuisena.

Isä Pentin mukaan liskoaivot saavat ihmisen tekemään asioita, joiden tietää olevan itselleen ja muille haitaksi. Ahneudesta on tullut yleisesti hyväksyttävää. Ihmisten on vaikea hyväksyä epäonnistumisiaan ja haavoittuneisuuttaan. He vihaavat elämän epätäydellisyyttä ja rikkonaisuutta. Kaikkea pitäisi pystyä hallitsemaan – syntymää, kuolemaa, eläkkeelle jäämistä.  Asioiden pitäisi olla omassa elämässä täydellistä, kaikki pitäisi kokea ja saada nyt ja heti. ”Sarasvuolainen turskauta ulos ainutkertaisuutesi, räjäytä sisäinen voittaja” – mentaliteetti kuitenkin lisää Isä Pentin mukaan sisäistä turvattomuutta. Sankaruus on jotain aivan muuta: Vain hauras ihminen kestää toista ihmistä. Sisäisesti ehyt ihminen hyväksyy erilaisuuden ja hiljainen ajatteleva ihminen usein myös ratkaisee asiat.

Internetin ja sosiaalisen median valtakaudella viestinnästä katoaa todellinen kyky olla läsnä keskustelukumppanin kanssa. Netin välityksellä emme kykene lukemaan kehonkieltä. Tietokoneiden ja kännyköiden välityksellä olemme jatkuvasti saavutettavissa. Mitä täydempi kalenterimme on ja mitä nopeammin pystymme vastaamaan eri viestimien välityksillä lähetettyihin pyyntöihin, sitä tarpeellisemmaksi, tärkeämmäksi, rakastetuimmaksi itsemme tunnemme. Facebookissa meillä on 500 näennäisystävää, joilta janoamme tykkäämisiä. Syleilemme sähköistä kohtua, josta tunnemme epämääräisesti saavamme turvaa ja hyväksyntää. Uimme kuin syvänmeren kala, vailla silmiä ja korvia, iso kita avoinna nielemään kaiken informaatiotulvan suodattamatta. Emme tunnista, mikä on merkityksellistä, mikä ei. Tästä tulee tunne, ettemme enää hallitse omaa elämäämme.

Monille sisäisesti rikkinäisille kuuluu tarve pitää ulkoiset fasiliteetit kunnossa, pitää näennäisesti homma hanskassa, ottaa koko ajan lisää hommia ja kirmaillen paikkailla sisäistä tyhjyyttään. Avaimia sisäisen turvallisuuden löytämiseen antaa humanistinen maailmankatsomus, kyky oppia läsnäoloa, hiljaisuutta, kyky antaa ja ottaa vastaan rakkautta. Uskallus tulla iholle ja käyttää kehon kieltä, pysähtyä ja vain olla, ilman suorituspaineita.

Arjen- ja ajanhallintakurssilaiset totesivat luennon jälkeen, että tuntuu, kuin Isä Pentti olisi ollut samalla
kurssilla kuin he.

Miia Klementti


Kirjoittaja opiskelee Kainuun ammattiopistossa media- assistentiksi ja toimi Linna 2012-harjoituksessa kurssilehden toimituksessa.

Kuka antaa turvaa työnsä menettäneelle?

Jos kysyy työikäiseltä suomalaiselta, mitä turvallisuuteen hänen mielestään kuuluu, suurin osa varmasti sisällyttää vastaukseensa työn – ja mieluiten säännöllisen sellaisen. Olemmehan sen verran luterilaisen etiikan ja työmoraalin läpäisemää kansaa, että työn arvostus ja sen tuoma turva ovat meillä lähes selkäytimestä lähteviä asioita. Näin ainakin 70-luvulla ja ennen sitä syntyneiden osalta. Nuorempi sukupolvi sen sijaan on osaltaan pakonkin edessä joutunut tilanteeseen, jossa turvan ja merkityksen on tultava muista asioista. Onhan meillä tälläkin hetkellä n. 55.000 alle 30-vuotiasta työtöntä.  +45-vuotiaille lisäpaineita aiheuttaa varmasti myös se, että uudelleen työllistyminen mahdollisen irtisanomisen jälkeen ei enää olekaan yhtä helppoa kuin nuoremmilla.

Mutta mitä sitten, kun ”vanhaan polveen” kuuluva, työtä arvostava, säännölliseen työhön tottunut ja työstä arjen turvaa saava henkilö saakin yhtäkkiä kuulla, että työpaikalla on tulossa yt-neuvottelut? Yrityksellä ei mene hyvin, toimintaa on ehkä siirrettävä kaukomaihin tai tuotteet eivät enää mene kaupaksi. Kuka auttaa tässä tilanteessa? Olemme oppineet, että arjen turvaa tuovat meille ainakin poliisi, pelastuslaitos ja puolustusvoimat. Tässä tilanteessa ei taida apu löytyä kuitenkaan noilta tahoilta.

Yksi suuri huolen aihe työn loppumisessa on tietenkin rahat ja niiden riittävyys. Jos perheen menot ja mahdollisesti suurienkin asuntolainojen lyhennykset on laskettu sen mukaan, että molemmat vanhemmat käyvät säännöllisesti töissä, voi toisen lomautus tai irtisanominen romahduttaa pian koko korttitalon. Varmasti jokainen meistä on kuullut (ja osalla on varmasti omakohtaistakin kokemusta) niiden perheiden kohtaloista, jotka entisillä paperitehdaspaikkakunnilla joutuivat myymään omakotitalonsa ja ehkäpä muuttamaan paikkakuntaakin teollisuuden siirryttyä muualle. Kotikaupunkini vuonna 2008 lakkautettu UPM:n paperitehdas on tästä hyvänä esimerkkinä.

Rahakaan ei kuitenkaan merkitse kaikkea. Turvattomuutta tuo varmasti se, että tutut ihmissuhteet jäävät taakse tai se, että päivärytmi ei ehkä pysykään samana. Lisäksi vielä tänäkin päivänä irtisanominen tuo monille riittämättömyyden tunnetta ja jopa häpeää, vaikka syy ei olekaan meissä itsessämme vaan esimerkiksi meitä liikuttelevissa globaaleissa tuulissa.

Joitakin voi helpottaa tieto siitä, että tilanteessa ei ole yksin. Muilta saman asian kokeneilta on mahdollista saada vertaistukea. Tilanteen ollessa akuutti, käy kuitenkin usein niin, että näistä vertaistukikeskusteluista helposti muodostuu yrityksen johdon ja omistajatahon syyttelysessioita (tosin sekin voi olla terapeuttista, vaikka ei välttämättä kovin hedelmällistä). Työnantajalla on velvollisuus huolehtia irtisanomisuhan alaisten työntekijöiden muutosturvasta, johon kuuluu mm. mahdollisuus kouluttautua joko täydennyskoulutuksessa tai jopa kokonaan uuteen ammattiin. Moniosaaminen auttaa varmasti jatkotyöllistymisessä. Paitsi koulutuksesta, työnantajan tulee huolehtia myös työterveyspalveluista yt-tilanteissa. Työntekijöillä tulee olla mahdollisuus saada henkisen tuen palveluja esim. psykologipalvelujen, muiden tukihenkiöiden tai ryhmäkeskustelujen muodossa.

Muistammehan kuitenkin sen, että meistä jokainen voi olla turvan tuojana ja tukena läheisillemme? Yt- ja irtisanomistilanteet ovat meillä valitettavasti tätä päivää. Meillä itse kullakin pitäisi riittää aikaa niille läheisille, jotka kokevat turvattomuutta niin työelämän kiristymisen kuin mahdollisen työn loppumisenkin vuoksi. Aina kriisi ei ole silmin nähtävä: tulipalo, kolari tai fyysinen väkivalta. Myös nämä toisenlaiset, hiljaiset kriisit vaativat kohtaamisen taitoja ja henkistä tukea.

Tuula Rajander

Kirjoittaja on Maanpuolustusnaisten Kainuun Piirin sihteeri ja Kainuun Lottaperinneyhdistyksen varapuheenjohtaja.

Lasten suusta...

Lasten kanssa arjen varautuminen saa ihan uusia ulottuvuuksia. Pienempien lasten kanssa joutuu katsomaan tikkaita, pistorasioita, veitsiä, liukkaita portaita ja tulitikkuja aivan uusin silmin. Vanhempien lasten kanssa murheet ovat hiukan suurempia ja hankalammin ennakoitavissa. Ja vanhemmat tietenkin yrittävät niihinkin varautua ja ennakoida kaikenlaisia tilanteita – sydän kylmänä. Toisinaan sitä joutuu kuitenkin lastensa kautta katsomaan peiliin ja toteamaan, että niin sitä makaa kuin petaa.

Viimeisien vuosien aikana olen kuluttanut lukuisia viikonloppuja Naisten Valmiusliiton ja MPK:n palavereissa ja koulutuksissa. Lapsilleni olen aina sanonut, että äiti tekee vapaaehtoistyötä hyvän asian puolesta. Arjen turvallisuus on tärkeä asia ja sen eteen joutuu välillä uhraamaan vapaa-aikaansa ja yleensä se on pois jostakin. Lapset ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä, ainoana ehtona on ollut että kun 14 vuotta tulee mittariin, otan tytöt mukaan NASTA-harjoitukseen. Viimeisimmällä kerralla kotona oli kuitenkin kaksi tiukkailmeistä tyttöä kädet puuskassa. Minut istutettiin pöydän ääreen ja alettiin puhumaan arjen turvallisuudesta kotona.

Pitkän keskustelumme takana oli huoli siitä, että perheessämme vain aikuiset ovat perillä kriisitilanteissa toimimisesta. Tytöt olivat seuranneet pikkuveljensä touhuilua ja alkaneet pohtimaan yhdessä, mitä tekisivät tulipalotilanteessa. Jauhesammutin ja sammutuspeite löytyvät vaan niitä eivät osaa lapset käyttää. Yläkerrasta on paloportaat alas vaan ikkunoita eivät lapset saa keskenään auki, kun ikkunanavaaja on vanhempien jäljiltä. Perusensiapua saatettaisiin osata antaa, vaan kun ensiapukaappi on niin korkealla, ettei sinne lapsi yllä. Ainoa mitä osataan tehdä, on huolehtia pikkuveli pois hätätilanteesta ja kiljua aikuisia auttamaan. Sekään ei onneksi ole vähän.

Vaan kyllä siinä äiti korvat punaisina sai kuunnella ripitystä. Arkea turvataan oikein urakalla suuressa mittakaavassa vaan kotona se jätetään vanhempien varaan. Vaan mitäs turvallisuuskriisejä ne sellaiset ovat, joissa vanhemmat ovat antamassa ohjeita, kysyivät lapset. Niinpä. Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki ja arjen turvallisuus kuuluu myös lapsille. Onneksi tyttärilleni asioiden tärkeysjärjestys oli sentään selvä: ensin turvataan ihmiset ja se on lastenkin asia. Omaisuuden turvaaminen on sitten aikuisten murhe. Lasten huolena on vain osata laskea kolmeen ja pelastaa kaikki Muskettisoturit. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Onneksi kaikki turvallisuuskeskustelumme eivät sentään ole olleet yhtä häpeällisiä. Toisen kerran tämän viikon aikana puhuimme arjen varautumisesta kun vanhimman tyttäreni reppu sanoi lopulta yhteistyösopimuksensa irti ja hajosi koulumatkalla. Pääsin kurkistamaan Pandoran lippaaseen, joka todistettavasti painoi viimeisillään 7,4 kiloa. Sieltä löytyi vaihtovaatekerran, villasukkien, lapasten ja koulukirjojen lisäksi kokoelma rikkinäisiä rintamerkkejä, kertaalleen imeskeltyjä karkkeja, pikkuveljen vaippa, osittain syöty omena, kirjaston kirjoja, stressipallo, äidin kadoksissa ollut cd-levy (80-luvun poppia) sekä Naisten Valmiusliiton kynsiviila. Lisäksi kassissa oli lukematon määrä aloitettuja runoja, loppuunkirjoitettuja tarinoita, piirustuksia, huovutettuja joulupukkeja sekä isomummon tekemä kanamunateline.

Kun hiukan tyrmistyneenä kyseenalaistin kaiken tämä tavaran tarpeellisuutta, siteerasi tyttäreni pilke silmäkulmassaan Naisten Valmiusliittoa. Kaiken varalta hänkin sitä kaikkea mukanaan kantaa. Illan kuluessa ja naurun laantuessa aloin kuitenkin itse miettiä elämääni ja arvovalintojani. Kuinkahan montaa puoliksi syötyä omenaa, kananmunatelinettä ja rikkinäistä rintaneulaa minäkin kannan mukanani ja koen arkeni olevan välillä niin hirveän raskasta. Ihan kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse elämässäkään varautua. Kun sitä oppisi arkensa keskellä näkemään sen verran kauas, että osaisi erottaa oikeat arjen haasteet ja jättää turhat huolet tiensä varteen. Ja jos taivaalta alkaakin kuitenkin sataa jossakin vaiheessa niitä kanamunia niin ehkäpä selviämme vaikkemme niitä telineitä mukanamme olisi kantaneetkaan…

Riitta Alasalmi
Kirjoittaja on Oulun alueneuvottelukunnan sihteeri ja kolmen näsäviisaan lapsen äiti

Turvallisuutta myös maaseudulle

Hirvittävää, miten vauhdikkaasti aika kulkee. Jo kuukausi on kulunut Linna 2012- harjoituksesta. On aika vähän muistella, että mitäs kaikkea omalla kurssillani käsiteltiin menneessä harjoituksessa.

Eli toimin kurssinjohtajana Harvaanasuttujen alueiden turvallisuus-kurssilla Linna 2012- harjoituksessa Kainuun Prikaatilla 16.- 18.3. kuluvaa vuotta. Harjoitus oli itselleni myös koulutustilaisuus ja suoritin samalla johtamisen tutkinnon osaa maatalouslomittajan ammattitutkinnosta. Kurssin valmistelu aloitettiin hyvissä ajoin viime vuoden loppupuolella, kun ensin oli käyty ottamassa oppia Ulapasta Kirkkonummella. Erinäisiä keskusteluja kurssin sisällöstä käytiin koulutuspäällikkömme Riitan kanssa, ennen kuin kattava ja kaikkia tyydyttävä kokonaisuus löytyi.

Sinällään kurssin aihealue on itselleni erittäin tuttu, koska olen kotoisin Sotkamon ”syvästä etelästä”, josta oli pitkä matka kaikkialle. Nykyisen työni puolesta saan ajella pitkin ja poikin harvaanasuttuja seutuja, sillä maatiloja ei enää ole niin tiheässä kuin muutama vuosikymmen sitten. Lähin naapuri voi olla pahimmassa tapauksessa monen kilometrin päässä, tai sitten muutaman sadan metrin säteellä. Kumpaakin mallia löytyy.

Täällä Kainuun kairoilla olemme kuitenkin tottuneet siihen, että joka paikkaan on pitkä matka ja auto on välttämättömyys. Toisin on ruuhkaisemmassa Suomessa, kun kaikkialle pääsee julkisilla kulkuvälineillä. Tai niinhän sitä kuvittelisi.  Muistuu mieleen vastikään uutisissa olleet kolarisumat etelän päässä. Aina se siirtyminen paikasta toiseen ei asutuskeskuksissakaan suju helposti.

Itse viikonloppu Suomen suurimmassa varuskunnassa oli mieleenpainuva elämys niin itselleni, kuin toisillekin. Olihan se näyttävä näky, kun yli 200 naista kokoontui avajaisiin ja päättäjäisiin maastopuvuissaan ja violeteissa pipoissaan. Koulutusohjelma oli tiukka ja Harvaanasuttujen alueiden kurssi polkaistiin käyntiin Vapaaehtoisen pelastuspalvelun ammattilaisten luennolla siitä, kuinka toimitaan, jos joku on eksynyt metsään tai vaikka aavalle ulapalle. Ensimmäisen illan viimeinen osuus sisälsi ensiapuharjoituksia sekä muutakin tarpeellista tietoa mm. lääkekaapin sisällöstä ja avun hälyttämisestä.

Toinen kurssipäivä sisälsi ensin tietoa siitä, kuinka selviää sähkökatkoista, jos ne kestävät pidempään kuin tunnin. Varsinkin oman työni kannalta ajateltuna sähkökatkot ovat vihoviimeisempiä kavereita, sillä eläinten kanssa työskennellessä ei riitä se, että saa itsensä huollettua, vaan on myös vastuulla eläinten hyvinvointi.  Parin edellisen vuoden aikaan näitä useamman päivän pituisia sähkökatkoja on ollut useampia. Varsinkin vuoden 2010 Asta- ja Veera- myrskyt tekivät sellaisia tuhoja, joita selvitellään vielä tänäkin päivänä. Harvinaisen pahankurisia naisia olivat he silloin.

Lauantain iltapäivän osuudessa kurssilaiset pääsivät teorian jälkeen kokeilemaan alkusammutusta käytännössä. Puolet ryhmästä teki sillä välin sauvakävelyharjoituksia sekä kuunteli luentoa terveellisistä elämäntavoista. Liikunnallinen osio olikin tervetullutta vaihtelua aamupäivän tiiviin istumisen jälkeen. Ryhmiä vaihdettiin tietyn ajan jälkeen.

Alkuilta sujuikin sitten tiellä liikkuvien auttajien luennolla. Tiepalvelun ammattilaiset kertoivat, mitä kaikkea voi tien päällä sattua ja tapahtua. Omaan työhöni taas peilaan sen verran, että joskus toivoisi autossa olevan siivet renkaiden sijalla ja henkilöautoon sopiva aura talvella keulassa. Kaikki tiet eivät ole ensimmäisenä esimerkiksi aurauslistalla, vaan ne huolletaan sitten, jos viitsitään tai saman päivän nimissä jää aikaa. Ja sekin on kummallinen asia tämä ainainen hoppu ja hätä sinne sekä tänne, kun kaikkien pitäisi ennättää samalla hetkellä joka paikkaan. Joskus kannattaisi höllätä kaasujalkaa ja jättää turvaväliä, kyllä täällä maalla ainakin tietä sitä varten riittää.

Kuitenkin toimivat yhteydet ovat erittäin tärkeitä myös harvaanasutuilla alueilla, sillä kaukanakin asuu ihmisiä. Sinällään on ihmeellistä tämä suuntaus, että syrjäkylät olisi tyhjennettävä asukkaista ja kaikki sumputettava asumaan kuntakeskuksiin. Miksi ihmeessä? Pienet kylät teiden varsilla ovat kuitenkin kauniin maamme sielu. Kerrankin eräs kevät ajelin pisteestä A paikkaan B, ja yhdellä kohtaa matkan varrella oli oikein viehättävä pieni paikkakunta, jossa lämpenevät saunat ja alkava kesä toivat tuoksuillaan hymyn huulille.

Kaikista ei vain ole kaupunkien asukkaiksi. Olisi se näky sekin, jos vietäisiin muutama sata lehmää esimerkiksi Helsingin keskustorille ja sanottaisiin siellä asuville, että hoitakaapa nämä.  Sieltä sitä tulisi varsinaista lähiruokaa. Toivottavasti tämä visio ei toteudu kuitenkaan ihan lähi-, eikä kaukotulevaisuudessakaan. Mielellämme pidämme lehmät poissa liikenneruuhkista täällä tuoreen ruohon ja peltoaukeiden äärellä. Ja itsekin asumme maalla nauttien tilasta ympärillämme.

Eläkäämme siis kukin omilla alueillamme turvallisesti ja rauhaisin mielin. Toki on muistettava pitää yllä myös sosiaalista kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa muutoinkin kuin vain nykytrendin mukaan Facebookin kautta. Mikään ei korvaa toisen ihmisen kanssa kasvotusten käytäviä keskusteluja niin hyvistä kuin huonoista asioista. Ja juuri siinä, ihmisten kohtaamisessa ja eri puolilta Suomea tulevien naisten kohtaamisessa on NASTA-harjoitusten paras anti.

Minna Karppinen
Kirjoittaja on maatalouslomittaja Kainuusta ja toimi kurssinjohtajana Harvaanasuttujen alueiden turvallisuus –kurssilla LINNA 2012 -harjoituksessa

Turvallisuus syntyy huomaamatta – ainakin Suomessa

Linna-harjoituksen valmistelujen yhteydessä kuin varkain perheemme pakkasi matkalaukkuja ja heti harjoituksen loputtua meitä odotti pitkä matka Kainuusta kohti Israelin eteläkärkeä ja Punaista merta. Tavallisesti ulkomaanmatkoihin tulee valmistauduttua henkisesti ja fyysisestikin pidemmän aikaa vaan tämä matka tuli hiukan varkain NASTA-tunnelmissa. Oikeastaan vasta astuessani lentokoneesta vieraan maan maaperälle ja nähdessäni tuttujen sinivalkoisten värien liehuvan ihan erilaisessa lipussa, tajusin lähteneeni pois kotimaan kamaralta.

Hyvin nopeasti todellisuus kuitenkin valkeni, niin hyvässä kuin pahassakin. Ovdan sotilastukikohdan lentokenttä otti meidät vastaan tiukkojen haastattelujen ja turvatarkastusten muodossa. Perisuomalainen sukunimemme vääntyi pian Al-Asalmeksi ja turvahaastattelut olivat pitkän ja perinpohjaiset. Lomakohteeseen päästyämme turvatarkastukset hotellilla, laukkujen läpivalaisut kaupoissa, lomalle tulleiden nuorten selässä keikkuvat konekiväärit ja Jerusalemin pyhissä kohteissa tehtävät ruumiintarkastukset muistuttivat siitä, että Israelissa turvallisuuteen ei suhtauduta välinpitämättömästi. Maan ja kansan historia on verinen, vaikea ja surullinen. Vaikeat suhteet naapurimaihin ja juutalaisten historia näkyvät arjessa monissa asioissa. 

Väkisinkin matkan aikana tuli mietittyä Suomea ja suomalaisuutta. Tässäkin blogissa Anneli Tainan käsittelemä sisäisen turvallisuuden ohjelma nousi monessa kohtaa mieleen, samoin Kainuun rajavartioston komentaja Ismo Kurjen yhteisluento LINNA-harjoituksessa rajojemme turvallisuudesta. Mieleen palasi se työ, jota suomalaiset viranomaiset poliisista puolustusvoimiin ja palo- ja pelastuslaitoksesta rajavartiostoon tekevät taataksemme meille suomalaisille turvallisen arjen ja mahdollisuudet hyvään elämään. Lisäksi mietin monesti suomalaisten valtavaa vapaaehtoistyön määrää, jolla ihmisille tarjotaan turvallisuutta arkeen. Ihan jo LINNA-harjoituksessa tapasin hienoja ihmisiä kymmenistä eri taustaorganisaatioista, jotka tuovat apua tien päälle, auttavat palo- ja pelastuslaitosta hälytystehtävissä, etsivät eksyneitä, kouluttavat kansalaisia ja osallistuvat turvallisen yhteiskunnan rakentamiseen.

Ennen kaikkea mieleeni nousivat kuitenkin ne raivaaja- ja taistelijasukupolvet, jotka ennen meitä ovat tämän maan meille rakentaneet ja sitä puolustaneet. Ilman heitä meillä voisi olla samanlainen tilanne kuin juutalaisilla tai palestiinalaisilla vuosien saatossa on ollut: on kansa vaan ei maata.

Suomalaisena on hyvä olla, joskus vain pitää matkustaa kauaksi nähdäkseen taas paremmin lähelle.

Riitta Alasalmi
Kirjoittaja on Naisten Valmiusliiton Oulun alueneuvottelukunnan sihteeri