Turvallisuus syntyy huomaamatta – ainakin Suomessa

Linna-harjoituksen valmistelujen yhteydessä kuin varkain perheemme pakkasi matkalaukkuja ja heti harjoituksen loputtua meitä odotti pitkä matka Kainuusta kohti Israelin eteläkärkeä ja Punaista merta. Tavallisesti ulkomaanmatkoihin tulee valmistauduttua henkisesti ja fyysisestikin pidemmän aikaa vaan tämä matka tuli hiukan varkain NASTA-tunnelmissa. Oikeastaan vasta astuessani lentokoneesta vieraan maan maaperälle ja nähdessäni tuttujen sinivalkoisten värien liehuvan ihan erilaisessa lipussa, tajusin lähteneeni pois kotimaan kamaralta.

Hyvin nopeasti todellisuus kuitenkin valkeni, niin hyvässä kuin pahassakin. Ovdan sotilastukikohdan lentokenttä otti meidät vastaan tiukkojen haastattelujen ja turvatarkastusten muodossa. Perisuomalainen sukunimemme vääntyi pian Al-Asalmeksi ja turvahaastattelut olivat pitkän ja perinpohjaiset. Lomakohteeseen päästyämme turvatarkastukset hotellilla, laukkujen läpivalaisut kaupoissa, lomalle tulleiden nuorten selässä keikkuvat konekiväärit ja Jerusalemin pyhissä kohteissa tehtävät ruumiintarkastukset muistuttivat siitä, että Israelissa turvallisuuteen ei suhtauduta välinpitämättömästi. Maan ja kansan historia on verinen, vaikea ja surullinen. Vaikeat suhteet naapurimaihin ja juutalaisten historia näkyvät arjessa monissa asioissa. 

Väkisinkin matkan aikana tuli mietittyä Suomea ja suomalaisuutta. Tässäkin blogissa Anneli Tainan käsittelemä sisäisen turvallisuuden ohjelma nousi monessa kohtaa mieleen, samoin Kainuun rajavartioston komentaja Ismo Kurjen yhteisluento LINNA-harjoituksessa rajojemme turvallisuudesta. Mieleen palasi se työ, jota suomalaiset viranomaiset poliisista puolustusvoimiin ja palo- ja pelastuslaitoksesta rajavartiostoon tekevät taataksemme meille suomalaisille turvallisen arjen ja mahdollisuudet hyvään elämään. Lisäksi mietin monesti suomalaisten valtavaa vapaaehtoistyön määrää, jolla ihmisille tarjotaan turvallisuutta arkeen. Ihan jo LINNA-harjoituksessa tapasin hienoja ihmisiä kymmenistä eri taustaorganisaatioista, jotka tuovat apua tien päälle, auttavat palo- ja pelastuslaitosta hälytystehtävissä, etsivät eksyneitä, kouluttavat kansalaisia ja osallistuvat turvallisen yhteiskunnan rakentamiseen.

Ennen kaikkea mieleeni nousivat kuitenkin ne raivaaja- ja taistelijasukupolvet, jotka ennen meitä ovat tämän maan meille rakentaneet ja sitä puolustaneet. Ilman heitä meillä voisi olla samanlainen tilanne kuin juutalaisilla tai palestiinalaisilla vuosien saatossa on ollut: on kansa vaan ei maata.

Suomalaisena on hyvä olla, joskus vain pitää matkustaa kauaksi nähdäkseen taas paremmin lähelle.

Riitta Alasalmi
Kirjoittaja on Naisten Valmiusliiton Oulun alueneuvottelukunnan sihteeri

Kasvukipuja

Olipa kerran, armon vuonna 2011, eräs Wilma -harjoitus Lappeenrannassa. Tuossa harjoituksessa laitettiin alulle yksi rakkaista lapsistani, minun ja Riitta Alasalmen yhteinen rakkauden hedelmä, talvimastotaidot -kurssi. Kainuulaiset olivat Wilmassa oppimassa omaa harjoitustaan varten ja minä päädyn puhelemaan Riitan kanssa, että tämmöinen kurssi voisi olla Kajaanissa omiaan. Minulla oli siitä melko selkeä visio silloin. Jo viikon kuluttua sain ilouutisen: lapsi tosiaankin olisi tulollaan ja se syntyikin nopeasti ja suuremmitta vaivoitta.

Kuten moni tuore äiti, olin minäkin lapsestani kovin hullaantunut, mutta kuten aina, arki asettui luoksemme pian asumaan. Tokko tohdin edes ajatella, mitä edessä olisi, yövalvomisia ja sotkujen siivoamisia nyt kuitenkin. Minusta oli tullut yh-äiti, ja sen lisäksi olin teiniäiti, täysin vihreä ja kokematon tehtävässäni. Oli pakko luottaa siihen, että kasvan itse tämän lapsoseni mukana. Lapsen isä ja muu laaja suku ja ystäväpiiri olivat kyllä apuna ja tukena lapsen kasvatuksessa, mutta tosiasiallisesti koin välillä olevani heistä maantieteellisesti kovin erillään. Rippusella karjalaisverta varustetun satakuntalais-kainuulaisen (mikä mieletön luonnekombinaatio) taaperon kasvattaminen uhmaikäiseksi, murrosiän myrskyjen läpi kohti kypsää aikuisuutta, kaikki tämä vuodessa, kysyi välillä kärsivällisyyttä, josko se oli myös hyvin opettavaista, antoisaa ja tuotti matkan varrella suurta vanhemmuuden iloa ja ylpeyttä.

Joskus kuluneen vuoden aikana mietin, mikä ihme minut sai ryhtymään teiniäidiksi. Enkö yhtään osannut olla varovaisempi, vaikka minua monesti oli opastettu tunkemasta lusikkaani impulsiivisesti jokaiseen soppaan? Oli päiviä, jolloin olin täysin valmis antamaan uhma-/murkkuikäisen kurssilapsoseni adoptoitavaksi. Kertaalleen, yhtenä suurimpana epäuskon hetkenä olin jo miltei puhelimen kammessa kiinni soittamassa Naisten Valmiusliiton sisäoppilaitokseen, että ottakaapa tämä kapinoiva nuori sinne, kun sen kasvattamisesta ei mitään tule. Lähettäkää se sitten vaikka juurilleen Kainuuseen johonkin sijaisperheeseen kasvamaan. Vaan olisinko oikeasti luopunut lapsosestani?  En tietenkään, mistään hinnasta.  Kuten vanhemmat yleensäkin, epäilin ja kyseenalaistin vanhemmuuttani useaan kertaan. Mutta sitä kai on oppiminen ja kehittyminen. Onneksi tukea ja neuvoja löytyi monelta taholta.

Nyt on päästy suurimpien kuohujen ja kasvukipujen ohi. Tänä aamuna lähdin kuljettamaan jo aikuisiän kynnyksellä olevaa jälkikasvuani kohti Kajaania, sinne, minne hän kuuluukin. 

Huomenna koittaa se juhlallinen hetki, kun tämä lapsukainen kohtaa kaikki ihanat haltijakumminsa, jotka kurssilaisten roolissa tulevat sitä tapaamaan. Lahjanaan jokainen kummitäti ja -setä tuo kurssi-lapselle palasen omasta persoonastaan, mikäpä sen arvokkaampi lahja olisikaan. On aika viettää aikuistumisen juhlaa tulevan viikonlopun ajan. Sunnuntaina saan haikein mielin lähettää lapsosen maailmalle kiertämään muistoissa sellaisena kuin siitä lopulta kasvoi. Onneksi siipeni suojassa kasvaa vielä monia muitakin vastaavia lapsia, ehkäpä osa on vielä sinä kuuluisana pilkkeenä silmäkulmassa.

Ihanaa Linna-viikonloppua kaikille. Nautitaan ja otetaan harjoituksesta kaikki irti!

Jaana Välimäki
Kirjoittaja on LINNA 2012-harjoituksen kurssinjohtaja ja Porin seudun Maanpuolustusnaisten varapuheenjohtaja

Nyt on aika hypätä!

Naisten valmiusliiton 29. suurharjoitukseen on enää 10 päivää ja kaikista hyvistä ohjeista huolimatta pipoa ei ole täällä Kainuussa kiristetty kovinkaan tiukalle. Silti harjoituksen pienet ja suuret asiat pyörivät mielessä ja sähköposti ylikuumenee viestien kimpoillessa toimijalta toiselle. Pyrimme kaikkien aiempien harjoitusten tyyliin olemaan juuri se täydellisin ja ikimuistoisin harjoitus ikinä. Ja niinhän jokainen harjoitus sitä omalla tavallaan onkin omine ominaispiirteineen.

Olisi tietenkin mahtavaa olla kaikista ammattimaisin harjoitus, jossa on ollut valmiiksi osaavin ja kokenein tekijäjoukko. Siihen ei kuitenkaan ole ollut mahdollisuuksia kun mukana on niin monta ensikertalaista ja kurssinjohtajat ovat iältään taatusti koko NASTA-historian nuorimpia. Meillä voisi myös olla viimeisen päälle timanteiksi hiotut kurssit, jotka on testattu useammassa harjoituksessa aikaisemmin. Ja nyt toteutettu parhaalla mahdollisella tavalla.  Olemme kuitenkin tuoneet harjoitukseen kuusi uutta kurssia, joista sytyt on nakattu kurssinjohtajille ja odotettu niiden leimahtavan tuleen osaavien nuorten kurssinjohtajien käsissä. Viimeiseen asti hiottuja tuotteita emme siis voi kurssilaisten eteen tuoda, mutta ehkä jotain uutta ja ajatuksia herättävää kuitenkin.

Toisaalta olisi hienoa, jos voisimme esimerkiksi Upinniemen tyyliin esitellä miinalaivoja, öljyntorjunta-aluksia ja jurmoja, joita ei missään muualla harjoituksessa ole mahdollista päästä katsomaan. Myös Ilimattaren ilmapuolustus käy tavallaan kateeksi, sillä onhan horneteissa sellaista mediaseksikkyyttä, jota kainuulaisen metsän keskellä olevassa varuskunnassa saa hiukan enemmän etsiskellä. Meillä on kuitenkin Suomen suurin varuskunta, joka tarjoaa meille aivan loistavat puitteet nostattaa yhteishenki korkealle. Prikaatilta saamamme tuki on ollut läpi koko suunnitteluprosessin vahva, josta voimme olla vain vilpittömän kiitollisia. MPK on samoin tukenut harjoitusta niin ettemme olisi tällaisesta osanneet edes uneksia.

Parasta harjoituksessa on ollut kuitenkin naisjoukon yhteinen ponnistelu, jossa kaikki ovat oman osaamisensa ja jaksamisensa mukaan kantaneet suunnattoman määrän korsia kekoon. Yhdessä olemme olleet enemmän kuin toistemme summa. On ollut mahtava olla osana johtoryhmää, joka on kasvanut pikkuhiljaa monen erilaisen ja eritavalla työskentelevän naisen yksinäisestä puurtamisesta tiimiksi, joka ei rakoile. Jos joku ei osaa tai jaksa, löytyy aina toinen ojentamaan kätensä ja auttamaan. Meillä kaikilla on vahvuutemme, jotka ulospäin kääntämällä olemme rautainen ja osaava joukko, joka ei voi epäonnistua.

Ja silti tässä vaiheessa jännittää. Entäs jos emme onnistukaan siinä harjoituksen tärkeimmässä asiassa eli hengen nostatuksessa? Entäs jos emme saakaan tätä hyvää fiilistä välittymään kursseille läpi? Entäs jos meidän kursseillamme ei olekaan kivaa?

Ja tässä sitä törmätään siihen turvallisuus-teemaan. Elämä ei saa olla liian turvallista, joskus on pakko ottaa riskejä. Kun arjen ja elämän turvallisuuden eteen on tehty tarpeeksi töitä, varmisteltu, valmisteltu ja suunniteltu, on vaan pakko uskaltaa hypätä. Ja luulen, että ainakin itselleni tulevat 10 päivää tulevat olemaan harjoituksen parasta aikaa. Nyt on se hetki kun seison ponnahduslaudalla, tiedän että pohja on tutkittu ja uppotukkeja ei pitäisi olla alla. Nyt on se hetki, kun vedän syvään henkeä, tunnen jo veden kosketuksen ihollani ja otan vauhtia. Ja ponnistan…

Linnassa tavataan!

Riitta Alasalmi
Edelleen 13 päivää LINNA-harjoituksen koulutuspäällikkönä (seuraavan kerran kirjoittaa taas Oulun alueneuvottelukunnan sihteerinä)

Turvallisuutta tanssilattialle!

Näin karkauspäivänä tuli mieleen se, että miten suurille vaaroille alttiiksi miehet joutuvat meidän naisten takia.  Sain tuossa jokin aika sitten kutsun tanssiaisiin ja tällä hetkellä mietin miten ihmeessä voin osallistua niihin? Koulussa ja tanssikursseilla on aina ollut vähemmän poikia joten olen oppinut viemään.  Miten ihmeessä miehen saa seuraamaan että tanssi sujuisi edes jotenkin? Minulla on loistava rytmitaju, muilla ei vaan tunnu olevan sama.

Kuinka monta kertaa saa tallata miesten varpaille? Mitkä ovat merkit kun miehet eivät enää kestä tanssia kanssasi?  Ongelmana on että nainen ei saa kieltäytyä tanssista. Mietin semmoista ratkaisua että hankkisin kovakärkiset turvakengät, mutta mitä kokoa? Onko kengän koolla ja miehen muilla piirteillä mitään osviittaa antavaa.  Voisin hankkia vaikka turvakengät kokoa nr 44. Laitanko lapun kaulan ympärille että tanssin vaan miesten kanssa joille sopii kenkä nr 44. Toimisikohan tämä? Lappuun voisi tietenkin vielä kirjoittaa: Ps olen kurja vietävä Ds. Mutta minkälaiseen leninkiin ja kampaukseen lappu sopii. Minkä väriset sukat pitäisi silloin olla, puhumattakaan käsilaukusta?

Liian monta vaikeata kysymystä, parempi jättää tanssit väliin ja odottaa että yleisen turvallisuuden nimissä NASTA harjoituksessa järjestetään tanssikurssi jonne on komennettu miehiä tanssipariksi. Sitä odotellessa.

Liv Wikström