Viikonloppu 3.8.–5.8.2012 oli minulle unohtumaton kokemus, kun osallistuin Naisten Valmiusliitto ry:n järjestämään Ilimatar 2012 -harjoitukseen Siilinjärvelle. Kyseessä oli tasan kolmaskymmenes NASTA-harjoitus, jonka kurssitarjonta käsitti mm. sovittelutaitoja, vesillä turvallisesti liikkumista, viestintää kriisitilanteissa ja tutustumista ilmapuolustukseen.
Kursseista kiinnostavin oli ehdottomasti viimeiseksi mainittu. Se kiinnosti niin monia naisia, että kursseja järjestettiin kaksi identtistä. Ilmapuolustuskurssilla tutustuttiin mm. Suomen ilmavoimien koulutusjärjestelmään, lentokalustoon ja Karjalan Lennoston tukikohtaan.
Olin iloinen kuullessani, että pääsen osallistumaan kyseiselle kurssille, vaikkakin olin varannut vain jonotuspaikan. Olin yksi harjoituksen nuorimmista osanottajista, seitsemäntoistavuotias. Kurssin alaikäraja oli 15, osallistujien keski-ikä oli 40–60 vuoden paikkeilla. Vanhin osallistuja oli 80 vuotta. Osallistuin harjoitukseen aivan ensimmäistä kertaa.
Perjantaina tapahtui kurssin avaus ja yhteisluento, jolla esiteltiin tukikohtaa. Majoitus tapahtui kasarmin 12 hengen tuvissa, ja vaatetuksen saimme varuskunnalta – maastopukua, petivaatetta, sadeviittaa. Jo ensimmäisenä päivänä pääsimme seuraamaan kiinnostavaa luentoa Suomen ilmastrategisesta asemasta sekä Karjalan lennostosta ja sen roolista itäisen ilmatilan valvojana. Kurssimme kouluttajina ja toimivat mm. everstiluutnantti Heikki Lahtela ja puolustusministeriön hallintoyksikön johtaja Hannu Antikainen.
Lauantaina tutustuimme lentokalustoon, mm. F-18 Hornet -hävittäjiin ja lennoston polttoaine- ja käyttöhuoltokalustoon. Näimme millainen on hävittäjälentäjän G-puku ja varustus sekä mielenkiintoisen HMS-kypärän (Helmet-Mounted Sight), joka mahdollistaa päätä kääntämällä tapahtuvan tähtäämisen ja tähtäyksen lukitsemisen.
Sunnuntaiaamu alkoi sotilaspastorin pitämällä aamuhartaudella ulkona. Viimeiset luennot käsittelivät selostetta ja hälytyspalvelua sekä modernia ilmasodankäyntiä.
Naisten Valmiusliiton puheenjohtaja, entinen Suomen puolustusministeri Anneli Taina puhui kurssilla myös huomattavista ajankohtaisista turvallisuusriskeistä Suomessa, joihin sota ei tietenkään lukeudu. Näistä esimerkkejä olivat suuret myrskyt ja niiden aiheuttamat tuhot ja yksilön syrjäytyminen yhteiskunnasta, mutta myös pienempiin asioihin pyritään kiinnittämään huomiota turvallisuuden maksimoimiseksi; vaikkapa porraskaiteen pituuteen.
Kurssin loputtua saldo oli tämä: ajatukseni vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamisesta vahvistui. Mieluisin linjakin olisi tiedossa, ELSO-joukot (elektroninen sodankäynti) ovat lähimpänä osaamisalaani. Lisäksi ymmärsin harjoitusten tärkeyden: kansalaisten valmiutta ja tietoa hätä- ja kriisitilanteissa pyritään kartuttamaan mahdollisimman paljon. Ei sellaisenkaan, joka ei palvelusta ole käynyt – ja vieläpä sen ikärajankaan ylittänyttä – tule jättää aivan neuvottomaksi.
Kursseilta saa paljon kokemuksia, ohjeita, taitoja ja kontakteja. Harjoitusten vapaaehtoisuus takaa vielä osallistujien motivoituneisuuden, ja sellaisten ihmisten läsnäolo on epäilemättä miellyttävää.
Seuraavan vuoden toukokuun harjoitusta odotan innolla.
Tessa Partanen
Kirjoittaja on kajaanin teknologialukion opiskelija ja NASTA-harjoituksen ensikertalainen
Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Kajaanissa ilmestyvässä KotiseutuPlus -lehdessä.
Naisten Valmiusliitto ry:n toimijat ja aktiiviset kurssilaiset tarkastelevat blogissa vapaaehtoista maanpuolustusta ja arjen turvallisuutta ajankohtaisista ja kiinnostavista näkökulmista keskustelua herättäen. Kirjoitukset eivät edusta Naisten Valmiusliiton virallista kantaa, vaan tarkoituksena on ottaa monipuolisesti kantaa asioihin ja herättää keskustelua - kuitenkin hyvällä maulla liiton arvomaailman mukaisesti.
perjantai 10. elokuuta 2012
torstai 2. elokuuta 2012
Havuja, perkele!
Enpä olisi koskaan uskonut tulevani tähän elämänvaiheeseen, jossa aloittaisin lauseen sanomalla: ”Kun minä olin nuori…”. Pakko ihan ajokortista tarkistaa, minkä ikäinen dinosaurus oikein olenkaan! Totuus kuitenkin on, että moni asia oli toisin kun olin nuori ja moni noista toisin olleista asioista oli paremmin.
Koiralenkillä tänä aamuna leukani loksahti kun katsoin lähipuistomme roskakasoja. Muovikasseja, kaljapahveja, hampurilaiskääreitä, tupakannatsoja, purkkia ja pulloa jos minkämoista…tai hetkinen, pulloja ei niinkään, sillä tästä puistosta on tullut pullonkerääjien paratiisi. Keräystuloksilla tukitaan läheisen S-marketin pullonpalautusautomaatit päivä toisensa perään, joten tarjoaahan tämä juhlijoiden välinpitämättömyys omalla tavallaan elinkeinon eräille, mutta se ei kuitenkaan riitä oikeutukseksi käyttäytyä epäsosiaalisesti. Mikä ihme näitä ihmisiä riivaa???
Roska-astioita on koko puisto täynnä, ne tyhjennetään säännöllisesti ja jopa puiston estetiikasta on tingitty raahaamalla paikalle valtavan suuret jätesäiliöt. Ilmeisesti kotikasvatuksessa on kuitenkin jokin mennyt hakoteille, sillä roskat lojuvat roskasäiliöiden ympärillä. Vai olisivatkohan promillit haitanneet tähtäystarkkuutta…
Minua järkyttää kun näen, että joku heittää tyhjän karkkipussin kadulle, sen kummemmin asiaa edes noteeraamatta. Mielestäni tällainen käytös kertoo jonkinasteisesta empatiakyvyn ja omanarvontunteen puutteesta. Eivätkä ne ole ainoastaan nuoret, jotka käyttäytyvät ikävästi ympäristöään kohtaan. Naapurini toimii aktiivisesti lähipuistomme valistusryhmässä. Tädit käyvät ojentamassa puistossa juhlijoita ystävälliseen sävyynsä ja muistuttavat retkeilijöitä roska-astioiden olemassaolosta. Eräänä iltana naapurini näki ryhmän siististi pukeutuneita kolmekymppisiä, selvästikin koulutettuja pariskuntia, tekevän lähtöä puistosta ilman aikomustakaan siivota jälkiään. Siihen jäivät nurmelle pizzarasiat ja tyhjät kuohuviinipullot. Naapurini kysyi: ”Aiotteko tosiaankin jättää nuo kaikki tuohon?” , johon ryhmän alfauros totesi ylimielisesti: ”Siinähän sinulle miettimistä illaksi.”
Nuoruudessani oli yksi asia ylitse muiden paremmin. Vanhemmilla rouvilla oli poikkeuksetta joko kävelykeppi tai valtava käsilaukku, johon oli pakattu kaikki mahdollinen, paitsi keittiön lavuaari, kuten Englannissa sanotaan. Sellaisella käsilaukulla oli hyvä humauttaa nenäkkäitä räkänokkia niin että hippulat vinkuivat. Näinä aikoina tuskin uskaltaa suutaan avata, kun on yritettävä selvitä hengissä täällä raadollistuvammassa viidakossa, jossa huligaanit saattavat näköjään olla ihan minkä ikäisiä vain.
Kävin juuri Roomassa ja voi mikä nautinto olikaan kun jokapäiväinen kanssakäyminen oli täynnä pieniä huomionosoituksia toisia kohtaan. Ihmiset tervehtivät, kiittivät, auttoivat ja hymyilivät. Olen aikoinani asunut puoli vuotta tuossa ikuisessa kaupungissa joten tiedän, ettei tämä kokemus ollut vain loman luomaa harhaa. Mentaliteetti Italiassa on erilainen, no niin, luonnollisesti säästäkin johtuen, mutta sitä suurempi tekijä on perhe. Italiassa perheet ja ystäväpiirit ovat laajoja, niihin luetaan kaikki elossa olevat sukulaiset ja tuttavat, eikä yksilöllisyyttä korosteta samoin kuin meillä. On selvää, että egoismi lisääntyy ja narsisteja syntyy koko ajan lisää, jos yhteiskunnan perusmottona on: Minä, minulle, minulla. Meikkimainoskin saarnaa: Koska olen sen arvoinen. Minkä ihmeen arvoinen? Tuuheiden hiuksien? Sileän ihon? Selluliitittomien reisien? Suoraan sanoen, olisin paljon mieluummin siistin ja miellyttävän ympäristön arvoinen.
Kotoa saamani perusohje elämään oli: Ole hereillä! Tällä tarkoitettiin valppautta ja varautumista. Juuri niitä ominaisuuksia, joita Naisten Valmiusliittokin edistää. Siksi rakastan työtäni!
Lilli Earl
Kirjoittaja on Naisten Valmiusliitto ry:n toimistosihteeri.
Koiralenkillä tänä aamuna leukani loksahti kun katsoin lähipuistomme roskakasoja. Muovikasseja, kaljapahveja, hampurilaiskääreitä, tupakannatsoja, purkkia ja pulloa jos minkämoista…tai hetkinen, pulloja ei niinkään, sillä tästä puistosta on tullut pullonkerääjien paratiisi. Keräystuloksilla tukitaan läheisen S-marketin pullonpalautusautomaatit päivä toisensa perään, joten tarjoaahan tämä juhlijoiden välinpitämättömyys omalla tavallaan elinkeinon eräille, mutta se ei kuitenkaan riitä oikeutukseksi käyttäytyä epäsosiaalisesti. Mikä ihme näitä ihmisiä riivaa???
Roska-astioita on koko puisto täynnä, ne tyhjennetään säännöllisesti ja jopa puiston estetiikasta on tingitty raahaamalla paikalle valtavan suuret jätesäiliöt. Ilmeisesti kotikasvatuksessa on kuitenkin jokin mennyt hakoteille, sillä roskat lojuvat roskasäiliöiden ympärillä. Vai olisivatkohan promillit haitanneet tähtäystarkkuutta…
Minua järkyttää kun näen, että joku heittää tyhjän karkkipussin kadulle, sen kummemmin asiaa edes noteeraamatta. Mielestäni tällainen käytös kertoo jonkinasteisesta empatiakyvyn ja omanarvontunteen puutteesta. Eivätkä ne ole ainoastaan nuoret, jotka käyttäytyvät ikävästi ympäristöään kohtaan. Naapurini toimii aktiivisesti lähipuistomme valistusryhmässä. Tädit käyvät ojentamassa puistossa juhlijoita ystävälliseen sävyynsä ja muistuttavat retkeilijöitä roska-astioiden olemassaolosta. Eräänä iltana naapurini näki ryhmän siististi pukeutuneita kolmekymppisiä, selvästikin koulutettuja pariskuntia, tekevän lähtöä puistosta ilman aikomustakaan siivota jälkiään. Siihen jäivät nurmelle pizzarasiat ja tyhjät kuohuviinipullot. Naapurini kysyi: ”Aiotteko tosiaankin jättää nuo kaikki tuohon?” , johon ryhmän alfauros totesi ylimielisesti: ”Siinähän sinulle miettimistä illaksi.”
Nuoruudessani oli yksi asia ylitse muiden paremmin. Vanhemmilla rouvilla oli poikkeuksetta joko kävelykeppi tai valtava käsilaukku, johon oli pakattu kaikki mahdollinen, paitsi keittiön lavuaari, kuten Englannissa sanotaan. Sellaisella käsilaukulla oli hyvä humauttaa nenäkkäitä räkänokkia niin että hippulat vinkuivat. Näinä aikoina tuskin uskaltaa suutaan avata, kun on yritettävä selvitä hengissä täällä raadollistuvammassa viidakossa, jossa huligaanit saattavat näköjään olla ihan minkä ikäisiä vain.
Kävin juuri Roomassa ja voi mikä nautinto olikaan kun jokapäiväinen kanssakäyminen oli täynnä pieniä huomionosoituksia toisia kohtaan. Ihmiset tervehtivät, kiittivät, auttoivat ja hymyilivät. Olen aikoinani asunut puoli vuotta tuossa ikuisessa kaupungissa joten tiedän, ettei tämä kokemus ollut vain loman luomaa harhaa. Mentaliteetti Italiassa on erilainen, no niin, luonnollisesti säästäkin johtuen, mutta sitä suurempi tekijä on perhe. Italiassa perheet ja ystäväpiirit ovat laajoja, niihin luetaan kaikki elossa olevat sukulaiset ja tuttavat, eikä yksilöllisyyttä korosteta samoin kuin meillä. On selvää, että egoismi lisääntyy ja narsisteja syntyy koko ajan lisää, jos yhteiskunnan perusmottona on: Minä, minulle, minulla. Meikkimainoskin saarnaa: Koska olen sen arvoinen. Minkä ihmeen arvoinen? Tuuheiden hiuksien? Sileän ihon? Selluliitittomien reisien? Suoraan sanoen, olisin paljon mieluummin siistin ja miellyttävän ympäristön arvoinen.
Kotoa saamani perusohje elämään oli: Ole hereillä! Tällä tarkoitettiin valppautta ja varautumista. Juuri niitä ominaisuuksia, joita Naisten Valmiusliittokin edistää. Siksi rakastan työtäni!
Lilli Earl
Kirjoittaja on Naisten Valmiusliitto ry:n toimistosihteeri.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)