Enpä olisi koskaan uskonut tulevani tähän elämänvaiheeseen, jossa aloittaisin lauseen sanomalla: ”Kun minä olin nuori…”. Pakko ihan ajokortista tarkistaa, minkä ikäinen dinosaurus oikein olenkaan! Totuus kuitenkin on, että moni asia oli toisin kun olin nuori ja moni noista toisin olleista asioista oli paremmin.
Koiralenkillä tänä aamuna leukani loksahti kun katsoin lähipuistomme roskakasoja. Muovikasseja, kaljapahveja, hampurilaiskääreitä, tupakannatsoja, purkkia ja pulloa jos minkämoista…tai hetkinen, pulloja ei niinkään, sillä tästä puistosta on tullut pullonkerääjien paratiisi. Keräystuloksilla tukitaan läheisen S-marketin pullonpalautusautomaatit päivä toisensa perään, joten tarjoaahan tämä juhlijoiden välinpitämättömyys omalla tavallaan elinkeinon eräille, mutta se ei kuitenkaan riitä oikeutukseksi käyttäytyä epäsosiaalisesti. Mikä ihme näitä ihmisiä riivaa???
Roska-astioita on koko puisto täynnä, ne tyhjennetään säännöllisesti ja jopa puiston estetiikasta on tingitty raahaamalla paikalle valtavan suuret jätesäiliöt. Ilmeisesti kotikasvatuksessa on kuitenkin jokin mennyt hakoteille, sillä roskat lojuvat roskasäiliöiden ympärillä. Vai olisivatkohan promillit haitanneet tähtäystarkkuutta…
Minua järkyttää kun näen, että joku heittää tyhjän karkkipussin kadulle, sen kummemmin asiaa edes noteeraamatta. Mielestäni tällainen käytös kertoo jonkinasteisesta empatiakyvyn ja omanarvontunteen puutteesta. Eivätkä ne ole ainoastaan nuoret, jotka käyttäytyvät ikävästi ympäristöään kohtaan. Naapurini toimii aktiivisesti lähipuistomme valistusryhmässä. Tädit käyvät ojentamassa puistossa juhlijoita ystävälliseen sävyynsä ja muistuttavat retkeilijöitä roska-astioiden olemassaolosta. Eräänä iltana naapurini näki ryhmän siististi pukeutuneita kolmekymppisiä, selvästikin koulutettuja pariskuntia, tekevän lähtöä puistosta ilman aikomustakaan siivota jälkiään. Siihen jäivät nurmelle pizzarasiat ja tyhjät kuohuviinipullot. Naapurini kysyi: ”Aiotteko tosiaankin jättää nuo kaikki tuohon?” , johon ryhmän alfauros totesi ylimielisesti: ”Siinähän sinulle miettimistä illaksi.”
Nuoruudessani oli yksi asia ylitse muiden paremmin. Vanhemmilla rouvilla oli poikkeuksetta joko kävelykeppi tai valtava käsilaukku, johon oli pakattu kaikki mahdollinen, paitsi keittiön lavuaari, kuten Englannissa sanotaan. Sellaisella käsilaukulla oli hyvä humauttaa nenäkkäitä räkänokkia niin että hippulat vinkuivat. Näinä aikoina tuskin uskaltaa suutaan avata, kun on yritettävä selvitä hengissä täällä raadollistuvammassa viidakossa, jossa huligaanit saattavat näköjään olla ihan minkä ikäisiä vain.
Kävin juuri Roomassa ja voi mikä nautinto olikaan kun jokapäiväinen kanssakäyminen oli täynnä pieniä huomionosoituksia toisia kohtaan. Ihmiset tervehtivät, kiittivät, auttoivat ja hymyilivät. Olen aikoinani asunut puoli vuotta tuossa ikuisessa kaupungissa joten tiedän, ettei tämä kokemus ollut vain loman luomaa harhaa. Mentaliteetti Italiassa on erilainen, no niin, luonnollisesti säästäkin johtuen, mutta sitä suurempi tekijä on perhe. Italiassa perheet ja ystäväpiirit ovat laajoja, niihin luetaan kaikki elossa olevat sukulaiset ja tuttavat, eikä yksilöllisyyttä korosteta samoin kuin meillä. On selvää, että egoismi lisääntyy ja narsisteja syntyy koko ajan lisää, jos yhteiskunnan perusmottona on: Minä, minulle, minulla. Meikkimainoskin saarnaa: Koska olen sen arvoinen. Minkä ihmeen arvoinen? Tuuheiden hiuksien? Sileän ihon? Selluliitittomien reisien? Suoraan sanoen, olisin paljon mieluummin siistin ja miellyttävän ympäristön arvoinen.
Kotoa saamani perusohje elämään oli: Ole hereillä! Tällä tarkoitettiin valppautta ja varautumista. Juuri niitä ominaisuuksia, joita Naisten Valmiusliittokin edistää. Siksi rakastan työtäni!
Lilli Earl
Kirjoittaja on Naisten Valmiusliitto ry:n toimistosihteeri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti