Mutta,mutta… Aina ei kaikkeen voi tai osaa varautua. Mitä silloin pitäisi tehdä? Eipä hätää, jos jotain kuitenkin sattuu, voi vahinkoja pyrkiä minimoimaan. Sitä varten on hyvä olla tietoja ja taitoja, joita meistä useimmat ovat käyneet mm. Nasta-harjoituksissa oppimassa. Opit on hyvä pitää mielessä ja taitoja yllä kurssittamalla itseään lisää, jotta toiminta tarvittaessa tulisi selkäytimestä.
Vahinkoja ja selkäydintä aasinsiltana käyttäen, palaan reilun viikon taaksepäin. 14.9. lähdin normaalisti töistä neljän jälkeen. Tuttua, ruuhkaista reittiä ajelin kotia kohti. Jouduin pysähtelemään ruuhkassa paljon ja pysähdyin mm. jonottamaan pääsyä liikenneympyrään. En heti ymmärtänyt mitä tapahtui, kun olin jo ajanut tienposkeen ja löin hätävilkut päälle. Joku oli ajanut takanani olevan auton perään ja takanani oleva auto lennähti törmäyksen voimasta omaa autoani päin. No, syyllinen sanoi, että moka oli hänen ja soitti poliisit paikalle. Poliisien paikalle soittaminen on muuten yksi asia, mikä kannattaa aina tehdä, pienimmässäkin tapauksessa. Aina.
Poliisia odotellessa huomasin pään alkavan särkeä ja niska ja selkäkin vähän kipuilivat. No, tuohan on täysin normaalia tuollaisen peräänajon jälkeen. Onneksi olin ilmoittautunut lauantaiksi ja sunnuntaiksi joogakurssille, koska se tekisi ihan varmasti hyvää vähän jumittuneille lihaksille. Muistin kyllä, että aina liikenneturvallisuusopetuksen yhteydessä on mainittu, että varmuuden vuoksi pitäisi käydä tarkastuttamassa itsensä kolarin jälkeen, mutta ihan hirmuisesti ei houkuttanut lähteä viettämään vapaailtaa terveyskeskuksen nälkävuottakin pidempään jonoon. Sitä paitsi minulla ei ollut kuitenkaan mitään vakavaa, kyllä sen siinä jo tiesi, enhän olisi siinä muuten seisoskellut (erittäin pitkään) poliiseita odottamassa. Nauratti, kun poliisi sitten kysyi, että tarvitsenko lanssia. Teki mieli kysyä, että näytänkö tosiaan siltä. Ei, en tarvinnut. Kun asiat oli selvitetty, hurautin omalla autolla kotiin. Minun autoni sattui olemaan vielä ainoa, jolla ajaminen oli yhä mahdollista (en siis päässyt siitä vieläkään eroon).
Takaraivossa painoi ajatus siitä, pitäisikö kuitenkin lähteä näyttämään itseään lääkärille. Ääh, mielummin voisin mennä ajoissa nukkumaan, jotta jaksaisin lauantain joogata. Pari kaveria kuitenkin soitti ja vannotti menemään, joten lähdin. Parin tunnin odottelun jälkeen todella jo kadutti tuo päätös, mutta pääsin sitten lopulta lääkärille. Tutkittuaan niskani ja selkäni oli lääkäri sitä mieltä, ettei varmaankaan mitään ihmeellistä ole, mutta lähetti röntgeniin kuitenkin.
Odottelin aikani kuvien tuloksia ja olin tipahtaa tuolilta, kun hoitaja tuli hakemaan minua osastolle. Mitä, miksi?!? Minulla oli kuulemma pirstaleiset murtumat 5. ja 6. nikamassa ja piti ottaa lisää kuvia, jotta saatiin selville, täytyykö minut kiidättää Turkuun leikattavaksi. Leikattavaksi? Eihän minulla ollut mitään vaivaa, ei isommin mitään kipuakaan ja ei siinä olisi oikein ehtinyt mihinkään leikkaukseenkaan, kun olisi seuraavana päivänä se joogakurssi. Vaan niinpä kävi, että minun osaltani joogat on tältä vuodelta joogattu. Kaksi kuukautta olen nyt sairauslomalla ja pidän Philadelphia -kaulusta yötä päivää. Jos kipuja ei ollut silloin, niitä kyllä ilmeni seuraavina päivinä ihan omiksi tarpeiksi ja vaikuttaa siltä, että ne pitävät minulle seuraa vielä jonkin tovin. Autolla ajon voi unohtaa vähäksi aikaa, paha sitä on ajella, kun päätä ei saa kääntää eikä kallistaa. Arjesta tuli kaiken kaikkiaan melko haastavaa. Onneksi vain hetkeksi.
Vaikka oleminen ei nyt kovin herkkua ole, aikakin käy todella pitkäksi, en voi olla miettimättä, mikä tilanne olisi nyt, jos olisin lähtenyt joogaan lihaksiani vetreyttämään ja jättänyt röntgenet väliin. Todennäköisesti en kuulemma kävelisi tällä hetkellä. Metsissä vapaa-ajat rämpivän, MPK:n kursseihin koukkuun jääneen ja niistä arjen voimansa ammentavan yh-äidin elämä olisi mennyt täysin uusiksi. Todennäköisesti pysyvästi. Pelottava miettiäkin, miten lähellä tuo elämänmuutos todella oli.
En kyennyt varautumaan millään tavoin tuohon kolariin, koska en nähnyt yhden auton yli taakseni, mitä oli tapahtumassa. Olin hyvin lähellä jättää lisävahingotkin minimoimatta. Ja ikinä en unohda, ettei niin koskaan pidä tehdä. Aina, ihan aina pitää tarkastettavaksi mennä, oli kolhu miten pieni tahansa. Se on aivan yhtä tärkeää kuin poliisien paikalle soittaminen. Ilman poliiseja olisi todella paljon vaikeampaa hakea nyt vakuutuksista niitä korvauksia, jotka minulle kuuluu. Vielä vaikeampaa niiden hakeminen olisi neliraajahalvaantuneena. Yksi pitkäksi venynyt perjantai ja peruuntunut joogakurssi ovat hyvin pieni hinta siitä, että saan vielä liikkua. En nyt, mutta vuodenvaihteessa jo. Eli varaudu, ja ellet voi, hanki kuitenkin tietoa ja taitoa siitä, miten toimit oikein Mr Murphyn päättäessä tulla yllätysvisiitille. Kaiken varalta.
Jaana Välimäki
Kirjoittaja on Porin Seudun Maanpuolustusnaiset ry:n varapuheenjohtaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti