maanantai 24. syyskuuta 2012

Elämänhallinta ja ruuhkavuodet


Viimeisen puolen vuoden aikana olen joutunut täysin vastoin tahtoani miettimään elämänhallintataitojani ihan uudesta vinkkelistä. LINNA 2012 –harjoituksessa kurssilistalle pompsahti yleisön toiveesta Arjen- ja ajanhallinta –kurssi, joka sai minut vetäisemään aamukahvini useammankin kerran väärään kurkkuun. Kuinka muka arjen hallintaa voi opettaa? Ja kuka voi sitä paitsi tulla minulle kertomaan kuinka arkeani pitäisi hallita? Minun elämänhallinnassanihan ei ole mitään muuta vikaa, se vain sattuu sisältämään niin paljon liikkuvia osia että toisinaan tulee väkisinkin vähän ahdasta.

Tykkään kovasti viljellä arjessani kaikkia pieniä lausahduksia, joista aika moni kertoo omasta arjestani. Ehdoton suosikkini on: "Päivä kerrallaan – ei näitä kahta jaksaisikaan". Päivät ovat täynnä tapahtumia ja viikon lopulla usein tuntuu, että olen elänyt yhden viikon aikana vähintään kahden viikon sisältöjä. 140 km työmatkat päivittäin, liikkuva maatalousalan verkko-opetustyö, kahden tyttären EK-koulutusbaletti, uimaseuran harjoitukset, pianotunnit ja vanhempainillat, 2-vuotiaan päivähoitoon viennit, lasten hammaslääkärit, neuvolat, labrat, terveydenhoitajat… Lisäksi kohtuullisen suuri maatila, yrityksen paperityöt, laskut, tiskit, pyykit ja muut kotihommat. Toisinaan tekisi mieli huutaa ääneen – kovaa ja korkealta.

Siltikin arjesta selvitään, koska se on täynnä mielekkäitä ja tärkeitä asioita. Ja elämä on opettanut pistämään palikoita järjestykseen. On lähtöjä, tuloja ja toisiinsa limittyviä menoja, joiden keskinäiset suhteet suunnitellaan ruutupaperille aina edellisen viikon lopulla. Välillä tuntuu kuin arki olisi tanssia, jonka koreografiassa pieninkin virhe suistaa koko esityksen kanveesiin. Lapset ovat oppineet, että yhteinen arki muodostuu jokaisen vastuista ja velvotteista, joista on pidettävä kiinni, jotta saadaan homma rullaamaan.

Joskus kuitenkin pelottaa, että nämä ruuhkavuosien kiireiset ajat tulee elettyä juosten läpi. Siksi pysähtymisillekin on ollut pakko varata aikaa. Joskus on pakko irrottautua itsekin ja ottaa etäisyyttä. Siihen sopivat hyvin työviikon päättävät taekwondo-harjoitukset tai esimerkiksi MPK:n tai Naisten Valmiusliiton harjoitusviikonloppu. Usein minulta kysytään, mistä kaikki tämä räiskähtelevä energia oikein kumpuaa. Luulen, että se kumpuaa itselle mieluisista tavoista irrottautua arjesta ja unohtaa yhteisön paineet, kiireisten arkipäivien vaatimukset ja ajanhallinnan hankaluus. Kyvystä hiljentyä arjen keskellä ja karata joskus oravanpyörästä ihastelemaan suonlaitaan loittonevia kurkiauroja lasten kanssa. Kyse ei ole ollenkaan siitä, onko sellaiselle aikaa vaan siitä että joskus on pakko olla itsekäs ja livistää. Vähän niinkuin lapsena kun olohuoneeseen kannettiin viltti ja piilouduttiin sen alle taskulampun kanssa pakoon muuta maailmaa.

Kuitenkaan pysähtyminen, työpäivän jälkeen irrottautuminen ja todellinen läsnäolo eivät ole itsestäänselvyyksiä. Niitä pitää ajatella ja ihan tarkoitushakuisesti pistää välillä kotonakin tietokone kiinni, avata syli lapsille ja olla paikalla henkisestikin. Tätä kaikkea olen kovasti tämän puolen vuoden aikana pohtinut ja lokakuun lopussa uskaltaudun lopulta itsekin Kainuun prikaatille MPK:n ja Oulun alueneuvottelukunnan järjestämälle Arjen- ja ajanhallinnan kurssille. Mutta pieni takaportti minulle edelleen on - en minä oikeasti näitä taitoja ole menossa opettelemaan, olenhan paikalla kurssinjohtajan roolissa. Senverran tiukassa taitaa edelleen istua ainakin minussa ajatus, että en halua omia elämänvalintojani kellekään selitellä. Ja eihän niissä minun elämänhallintataidoissani ainakaan mitään vikaa ollut... Vaan ei tässä kurssissa onneksi ole selittelystä kysymys vaan oman elämän palastelusta. Ja siitä, ettei kovinkaan usein tule oikeasti mietittyä, mistä asioista kannattaa pitää kiinni ja mistä päästää irti.

Ihminen on kokonaisvaltainen elukka ja se kaipaa paitsi leipää ja sirkushuveja, myös pikkuisen pysähtymisiä. Ja nyt sitä sitten mennään pysähtymään isommalla porukalla ja saamaan elämä järjestykseen kerralla. Tosin veikkaan, että kurssilla ei ole enää kouluttajaa tämän blogikirjoituksen jälkeen vaan Rahtolan Riikka juoksee lujaa pakoon mahdollisimman kauas Kainuusta. Taitaa sentään olla likkaa vaadittu että kahden päivän koulutus pistäisi tämän elämäni sekasorron järjestykseen :D

Riitta Alasalmi
Kirjoittaja on paitsi Oulun alueneuvottelukunnan sihteeri, myös 2-, 9 ja 10 -vuotiaiden lasten äiti keskellä ruuhkavuosien kimmahtelevaa kaaosta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti