Pelastushelikopteri Sepe lopetti toimintansa vuoden 2011 päättyessä ja tuo tieto sai minut haikeaksi. Ei niin, että olisin mitenkään ollut tekemisissä Sepen toiminnan kanssa, saati sen pelastettavana. Mitään henkilökohtaista tunnesidettä ei ole, tuntui vaan surulliselta lukea Lääkäri- ja lääkintähelikoptereiden järjestämisvastuun siirtymisestä kokonaan valtion rahoitettavaksi. Varainkeruu Oulussa loppui ja kaupoissa näkyneet pullotonkat poistuivat vuoden vaihteessa muistuttamasta tärkeästä työstä, johon Sepeä käytettiin.
Kliinisyys….siinä sana joka on yhtä kylmä kuin pakastelokero ja kliinistä kaikesta tulee kun siitä katoaa ihmiskäden kosketus sekä tunnistettavat kasvot ja nimet. Keskittäminen on toinen sana, joka vihloo korviani kuin kynnet liitutaululla…Au. Suurten koneistojen byrokratiaan hukkuvat niin ihmiset kuin rahatkin.
On tietysti totta, että valtiolla on suuri rooli yhteiskunnan pyörittäjänä ja kansan hyvinvoinnin ylläpitäjänä. Lähes yhtä suuri rooli pitäisi kuitenkin olla vapaaehtois- ja järjestötoiminnalla.Varsinkin nyky-ihmiselle olisi oikein terveellistä välillä tehdä jotain, josta ei hänelle itselleen ole mitään materiaalista hyötyä. Tehdä jotain vain sen vuoksi, että maamme voisi paremmin, maailma olisi parempi paikka ja kaverilla olisivat asiat hieman helpommin. Eihän sen niin vaikeaa kuvittelisi olevan. Turhan usein vapaaehtoistoiminta kuitenkin kaatuu isojen poikien sääntöihin ja säädöksiin.
Sepen kohtalon sureminen johtuukin varmaan siitä tiedosta, että taas haudattiin vapaaehtoisuuteen pohjannut projekti, johon osallistuneille oli tuottanut paljon mielihyvää se, että heidän kättensä kautta ihmishenkiä on pelastunut ja hädässä olleita saatettu turvaan. Sellainen pyyteetön auttaminen tekee hyvää kenen tahansa sielulle. On suuri sääli, ettei Sepe enää lennä. https://www.facebook.com/sepe.auttaa?ref=ts&sk=wall
Lilli Earl
Kirjoittaja on Naisten Valmiusliitto ry:n toimistosihteeri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti