Lasten suusta...

Lasten kanssa arjen varautuminen saa ihan uusia ulottuvuuksia. Pienempien lasten kanssa joutuu katsomaan tikkaita, pistorasioita, veitsiä, liukkaita portaita ja tulitikkuja aivan uusin silmin. Vanhempien lasten kanssa murheet ovat hiukan suurempia ja hankalammin ennakoitavissa. Ja vanhemmat tietenkin yrittävät niihinkin varautua ja ennakoida kaikenlaisia tilanteita – sydän kylmänä. Toisinaan sitä joutuu kuitenkin lastensa kautta katsomaan peiliin ja toteamaan, että niin sitä makaa kuin petaa.

Viimeisien vuosien aikana olen kuluttanut lukuisia viikonloppuja Naisten Valmiusliiton ja MPK:n palavereissa ja koulutuksissa. Lapsilleni olen aina sanonut, että äiti tekee vapaaehtoistyötä hyvän asian puolesta. Arjen turvallisuus on tärkeä asia ja sen eteen joutuu välillä uhraamaan vapaa-aikaansa ja yleensä se on pois jostakin. Lapset ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä, ainoana ehtona on ollut että kun 14 vuotta tulee mittariin, otan tytöt mukaan NASTA-harjoitukseen. Viimeisimmällä kerralla kotona oli kuitenkin kaksi tiukkailmeistä tyttöä kädet puuskassa. Minut istutettiin pöydän ääreen ja alettiin puhumaan arjen turvallisuudesta kotona.

Pitkän keskustelumme takana oli huoli siitä, että perheessämme vain aikuiset ovat perillä kriisitilanteissa toimimisesta. Tytöt olivat seuranneet pikkuveljensä touhuilua ja alkaneet pohtimaan yhdessä, mitä tekisivät tulipalotilanteessa. Jauhesammutin ja sammutuspeite löytyvät vaan niitä eivät osaa lapset käyttää. Yläkerrasta on paloportaat alas vaan ikkunoita eivät lapset saa keskenään auki, kun ikkunanavaaja on vanhempien jäljiltä. Perusensiapua saatettaisiin osata antaa, vaan kun ensiapukaappi on niin korkealla, ettei sinne lapsi yllä. Ainoa mitä osataan tehdä, on huolehtia pikkuveli pois hätätilanteesta ja kiljua aikuisia auttamaan. Sekään ei onneksi ole vähän.

Vaan kyllä siinä äiti korvat punaisina sai kuunnella ripitystä. Arkea turvataan oikein urakalla suuressa mittakaavassa vaan kotona se jätetään vanhempien varaan. Vaan mitäs turvallisuuskriisejä ne sellaiset ovat, joissa vanhemmat ovat antamassa ohjeita, kysyivät lapset. Niinpä. Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki ja arjen turvallisuus kuuluu myös lapsille. Onneksi tyttärilleni asioiden tärkeysjärjestys oli sentään selvä: ensin turvataan ihmiset ja se on lastenkin asia. Omaisuuden turvaaminen on sitten aikuisten murhe. Lasten huolena on vain osata laskea kolmeen ja pelastaa kaikki Muskettisoturit. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Onneksi kaikki turvallisuuskeskustelumme eivät sentään ole olleet yhtä häpeällisiä. Toisen kerran tämän viikon aikana puhuimme arjen varautumisesta kun vanhimman tyttäreni reppu sanoi lopulta yhteistyösopimuksensa irti ja hajosi koulumatkalla. Pääsin kurkistamaan Pandoran lippaaseen, joka todistettavasti painoi viimeisillään 7,4 kiloa. Sieltä löytyi vaihtovaatekerran, villasukkien, lapasten ja koulukirjojen lisäksi kokoelma rikkinäisiä rintamerkkejä, kertaalleen imeskeltyjä karkkeja, pikkuveljen vaippa, osittain syöty omena, kirjaston kirjoja, stressipallo, äidin kadoksissa ollut cd-levy (80-luvun poppia) sekä Naisten Valmiusliiton kynsiviila. Lisäksi kassissa oli lukematon määrä aloitettuja runoja, loppuunkirjoitettuja tarinoita, piirustuksia, huovutettuja joulupukkeja sekä isomummon tekemä kanamunateline.

Kun hiukan tyrmistyneenä kyseenalaistin kaiken tämä tavaran tarpeellisuutta, siteerasi tyttäreni pilke silmäkulmassaan Naisten Valmiusliittoa. Kaiken varalta hänkin sitä kaikkea mukanaan kantaa. Illan kuluessa ja naurun laantuessa aloin kuitenkin itse miettiä elämääni ja arvovalintojani. Kuinkahan montaa puoliksi syötyä omenaa, kananmunatelinettä ja rikkinäistä rintaneulaa minäkin kannan mukanani ja koen arkeni olevan välillä niin hirveän raskasta. Ihan kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse elämässäkään varautua. Kun sitä oppisi arkensa keskellä näkemään sen verran kauas, että osaisi erottaa oikeat arjen haasteet ja jättää turhat huolet tiensä varteen. Ja jos taivaalta alkaakin kuitenkin sataa jossakin vaiheessa niitä kanamunia niin ehkäpä selviämme vaikkemme niitä telineitä mukanamme olisi kantaneetkaan…

Riitta Alasalmi
Kirjoittaja on Oulun alueneuvottelukunnan sihteeri ja kolmen näsäviisaan lapsen äiti